Tyttö sai turpaan

Jaa kaverilleTilaa Seura

Tyttö sai turpaan.

Väkivaltaankin voi turtua niin, että sen kokee normaaliksi osaksi elämää. Kasvatatko sinä lapsestasi uhria?

Teinityttö sai turpaansa. Oli tapahtunut rikos, mutta pahoinpidelty itse ei ymmärtänyt olevansa sellaisen uhri.

Suunnilleen noin kuului pähkinänkuoressa tarina, jonka kuulin syksyllä seminaarissa, jossa pohdittiin monelta kantilta lapsia ja nuoria rikosten uhreina. En muista itse rikoksen yksityiskohtia sen tarkemmin, mutta tarinan loppuosa on pyörinyt mielessäni siitä lähtien, kun sen kuulin.

Tyttö ei ymmärtänyt, että häntä kohtaan oltiin toimittu rikollisesti, koska häntä oli pienestä pitäen kohdeltu niin huonosti, että hän piti tapahtunutta normaalina. Vastaavaa oli sattunut aiemminkin. Vasta keskustelu nuorten kanssa työkseen aikaa viettävän aikuisen kanssa paljasti tytölle, että huonoa kohtelua ei tarvitse sietää.

Tarina tuli jälleen mieleeni, kun luin uutisia 8-vuotiaan Vilja Eerikan kuolemaan liittyvästä oikeudenkäynnistä, jossa syytettyinä on sosiaalityöntekijöitä, hoitajia ja lääkäreitä. Vilja Eerikan tarina päättyi harvinaisen traagisesti. Hänelle ei koskaan tarjoutunut tilaisuutta oppia olemaan sietämättä väkivaltaa.

Monissa kodeissa kasvaa lapsia, jotka selviävät kaltoinkohtelusta hengissä. Pitkään jatkunut piina jättää heihin pysyvät jäljet. Jotkut kostavat kokemansa vääryydet kohdistamalla vastaavia tekoja muihin. Toisista tulee pysyvästi uhreja.

Jopa väkivaltaan voi turtua niin, että sen kokee normaaliksi osaksi elämää. Uhri nuolee haavansa kaikessa hiljaisuudessa. Ennen pitkää hän luultavasti kokee saman uudestaan.

Meillä vanhemmilla on valta ja vastuu. Omilla toimillamme me voimme aiheuttaa sen, että lapsistamme kasvaa uhreja.

On meidän vastuullamme opettaa, mikä on oikein ja mikä väärin – ei pelkästään sen vuoksi, että lapsemme eivät itse syyllistyisi vääryyksiin, vaan myös siksi, että he tietäisivät, milloin heitä kohtaan toimitaan väärin. Ennen kaikkea meidän on arvostettava ja kunnioitettava pieniäkin lapsiamme ihmisinä, jotta he oppivat edellyttämään sitä muiltakin.

Suomalaiset vanhemmat eivät enää juurikaan hakkaa lapsiaan. Ruumiillinen väkivalta ei ole kuitenkaan ainoa alistamisen muoto. Me voimme lytätä lapsemme aivan yhtä pahoin huutamalla ja räyhäämällä – tai ihan hiljaisella äänellä. Me voimme murskata heidän itsetuntonsa ja me voimme tehdä heistä tahdottomia raunioita.

Tai me voimme osoittaa, että he ovat arvokkaita sellaisina kuin he ovat. Me voimme kannustaa heitä yrittämään ja oppimaan. Epäonnistumista ei tarvitse pelätä. Me voimme auttaa heitä tulemaan vahvoiksi.

Ei meistä kukaan ole virheetön. En minä ainakaan. Joskus tulee tehtyä vääriä valintoja. Niistä olisi kuitenkin syytä oppia – niin lasten kuin vanhempienkin. Meidän aikuistenkin pitää pystyä nöyrtymään pyytämään anteeksi, jos suutumme lapsillemme suotta tai kohtelemme heitä muuten väärin.

Emmehän itsekään siedä aiheetonta syyttelyä, nimittelyä, lyttäämistä tai pahimmillaan väkivaltaa. Miksi ihmeessä opettaisimme lapsemmekaan sellaista hyväksymään?

Kuvan henkilö ei liity tapahtumiin.  Alkuperäinen kuvadualdflipflop / Creative Commons CC BY 2.0

Lue myös:

Kyselytutkimus: Yhä harvempi suomalainen hakkaa lapsiaan

Kun lasta on pakko lyödä

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yhteistyössä

Kommentointi

Koska emme kuitenkaan ole niitä täydellisiä, mutta hyvinä virheellisinä vanhempina haluamme kuitenkin tehdä parhaamme, edes korjata sutä virhetää minkä teemme, on mielestäni aivat mielettömän tärkeää pyytää anteeksi lapselta, jos meni vaikka räjähtämään ja sanomaan sen perkeleen. Vaikka se ei olisikaan mikään maailmaakaatava virhe, olisi kauheaa jos lapsi oppisi, että se on oikein. Minusta siinä vaiheessa vanhemman velvollisuus on ”nöyrtyä” tyhmän tekonsa jälkeen ja selittää lapselleen, että toimi väärin. Minua ainakin pistelee aivan kauheasti virheellisyyteni, mutta onneksi kykenen edes myöntämään virheeni ja uskon, että sekin on jo paljon parempi kuin lapsi jolta ei koskaan pyydetä ylilyöntejä anteeksi.

Itse olin sellainen. Äitini ei pääsääntöisesti mitään fyysistä kurittamista käyttänyt, mutta pari kertaa muistan tarranneen kovasti kädestä ja raahanneen huoneeseen sekä pari tukistusta tuli. Voisin jopa tuollaisen antaa anteeksi ja ymmärtää, mutta kaikkein eniten pistelee noissa muistoissa se, ettei edes myönnetty tekevän väärin vaan minä vaan ansaitsin sen. Henkisistä asioista puhumattakaan, mutta ne on jo niin pitkiä stooreja etten ala raapustamaan.

Pointti kuitenkin varmasti selkisi. Sillä on hyvin iso rooli kasvatuksessa, myöntääkö virheellisyytensä. Jopa niistä virheistä voi lapsikin tavallaan oppia, vaikka ei niitä saisikaan tulla. Niitä nyt vaan joskus tulee varmasti ihan jokaiselle. Aika moni myöntää joskus vaikka karjahtaneen lapsille turhan kovasti suuttuessaan.

tulipa typoja, en ollenkaan tarkistanut tekstiäni. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X