Tyttö sai turpaan
Väkivaltaankin voi turtua niin, että sen kokee normaaliksi osaksi elämää. Kasvatatko sinä lapsestasi uhria?
Teinityttö sai turpaansa. Oli tapahtunut rikos, mutta pahoinpidelty itse ei ymmärtänyt olevansa sellaisen uhri.
Suunnilleen noin kuului pähkinänkuoressa tarina, jonka kuulin syksyllä seminaarissa, jossa pohdittiin monelta kantilta lapsia ja nuoria rikosten uhreina. En muista itse rikoksen yksityiskohtia sen tarkemmin, mutta tarinan loppuosa on pyörinyt mielessäni siitä lähtien, kun sen kuulin.
Tyttö ei ymmärtänyt, että häntä kohtaan oltiin toimittu rikollisesti, koska häntä oli pienestä pitäen kohdeltu niin huonosti, että hän piti tapahtunutta normaalina. Vastaavaa oli sattunut aiemminkin. Vasta keskustelu nuorten kanssa työkseen aikaa viettävän aikuisen kanssa paljasti tytölle, että huonoa kohtelua ei tarvitse sietää.
Tarina tuli jälleen mieleeni, kun luin uutisia 8-vuotiaan Vilja Eerikan kuolemaan liittyvästä oikeudenkäynnistä, jossa syytettyinä on sosiaalityöntekijöitä, hoitajia ja lääkäreitä. Vilja Eerikan tarina päättyi harvinaisen traagisesti. Hänelle ei koskaan tarjoutunut tilaisuutta oppia olemaan sietämättä väkivaltaa.
Monissa kodeissa kasvaa lapsia, jotka selviävät kaltoinkohtelusta hengissä. Pitkään jatkunut piina jättää heihin pysyvät jäljet. Jotkut kostavat kokemansa vääryydet kohdistamalla vastaavia tekoja muihin. Toisista tulee pysyvästi uhreja.
Jopa väkivaltaan voi turtua niin, että sen kokee normaaliksi osaksi elämää. Uhri nuolee haavansa kaikessa hiljaisuudessa. Ennen pitkää hän luultavasti kokee saman uudestaan.
Meillä vanhemmilla on valta ja vastuu. Omilla toimillamme me voimme aiheuttaa sen, että lapsistamme kasvaa uhreja.
On meidän vastuullamme opettaa, mikä on oikein ja mikä väärin – ei pelkästään sen vuoksi, että lapsemme eivät itse syyllistyisi vääryyksiin, vaan myös siksi, että he tietäisivät, milloin heitä kohtaan toimitaan väärin. Ennen kaikkea meidän on arvostettava ja kunnioitettava pieniäkin lapsiamme ihmisinä, jotta he oppivat edellyttämään sitä muiltakin.
Suomalaiset vanhemmat eivät enää juurikaan hakkaa lapsiaan. Ruumiillinen väkivalta ei ole kuitenkaan ainoa alistamisen muoto. Me voimme lytätä lapsemme aivan yhtä pahoin huutamalla ja räyhäämällä – tai ihan hiljaisella äänellä. Me voimme murskata heidän itsetuntonsa ja me voimme tehdä heistä tahdottomia raunioita.
Tai me voimme osoittaa, että he ovat arvokkaita sellaisina kuin he ovat. Me voimme kannustaa heitä yrittämään ja oppimaan. Epäonnistumista ei tarvitse pelätä. Me voimme auttaa heitä tulemaan vahvoiksi.
Ei meistä kukaan ole virheetön. En minä ainakaan. Joskus tulee tehtyä vääriä valintoja. Niistä olisi kuitenkin syytä oppia – niin lasten kuin vanhempienkin. Meidän aikuistenkin pitää pystyä nöyrtymään pyytämään anteeksi, jos suutumme lapsillemme suotta tai kohtelemme heitä muuten väärin.
Emmehän itsekään siedä aiheetonta syyttelyä, nimittelyä, lyttäämistä tai pahimmillaan väkivaltaa. Miksi ihmeessä opettaisimme lapsemmekaan sellaista hyväksymään?
Kuvan henkilö ei liity tapahtumiin. Alkuperäinen kuva: dualdflipflop / Creative Commons CC BY 2.0
Lue myös:
Kyselytutkimus: Yhä harvempi suomalainen hakkaa lapsiaan
*************