(Päivitetty: )
Teksti:
Jussi Korhonen

Kuopion perhesurmalla käsittämättömmän hullu motiiviKuopiossa pienet lapsensa tappaneen äidin teolleen esittämät syyt viittasivat heti siihen, että Niuvanniemen oikeuspsykiatrisessa sairaalassa oli syytä varautua pitkäaikaiseen asiakkaaseen.

Kuopiossa kaksi- ja puolivuotiaan lapsensa ja kuusiviikoisen vauvansa syksyllä 2014 tappanut kuopiolaisäiti kertoi päätyneensä tekoihin sen vuoksi, että vanhemman lapsen puhe ei ollut kehittynyt toivotulla tavalla. Nainen oli epäillyt, että vauva olisi voinut kohdata samoja ongelmia, vaikka mitään sairautta tai muuta perusteltua syytä epäilykselle ei ollut. Neuvolassa kummankin lapsen kehitys oli arvioitu normaaliksi.

MTV ja Helsingin Sanomat kertoivat asioiden tulleen ilmi poliisin esitutkinnassa: Äiti oli aikonut tappaa itsensäkin, mutta ei ollut kyennyt toteuttamaan aiettaan. Hän oli kuitenkin kirjoittanut jäähyväiskirjeen, jossa perusteli surmaa. Muiksi syiksi tekoon 40-vuotias epäilty oli kertonut perheen taloudelliset ongelmat ja arvionsa, että hän ja hänen miehensä eivät olisi sopivia vanhemmiksi.

Iltalehti kertoi, että syyttäjän mukaan äiti oli suunnitellut tekoa kaksi viikkoa. Iltasanomien mukaan harkintaan oli mennyt viikko. Nainen oli houkutellut lapsia pääasiallisesti hoitaneen lasten isän lähtemään jääkiekko-otteluun, jotta saattoi toteuttaa suunnitelmansa. Äiti oli osannut salata aikeensa niin hyvin, että edes ammattilaiset eivät olleet ilmeisesti havainneet mitään hälyttävää.

Hoidosta kotiin vain päivä ennen surmia

Yle kertoi, että lastensuojelun työntekijät olivat vierailleet perheen kodissa surmaviikolla. Äiti ei tosin silloin ollut kotona: hän oli psykiatrisessa hoidossa sairaalassa. Sielläkään ei ilmeisesti osattu aavistaa tulevaa. Iltasanomien mukaan hän oli joutunut sairaalaan heti nuoremman lapsen synnyttyä. Kotiin hän oli päässyt vain päivää ennen surmia. Tekojen jälkeen poliisi toimitti hänet putkan sijasta takaisin sairaalahoitoon.

Iltalehden mukaan nainen myönsi tappaneensa lapsensa hukuttamalla heidät lastenammeeseen, mutta kiisti tehneensä sitä vakavasti harkiten. Lehti kertoi myöhemmin, että oikeus totesi äidin syyllistyneen tekoihin. Nainen määrättiin mielentilatutkimukseen.

Syyskuussa 2015 Pohjois-Savon käräjäoikeus totesi, että nainen oli syyllistynyt kahteen murhaan. Oikeus jätti kuitenkin tuomitsematta hänet rangaistukseen, koska hän oli ollut rikokset tehdessään syyntakeeton. Yle kertoi, että oikeuden mukaan motiivit murhiin olivat todellisuutta vastaamattomia, harhaisia ja syntyneet naisen häiriintyneen psyykkisen tilan vuoksi.

Ilmeisen harhaista

Perhesurmat ovat aina käsittämättömiä tapauksia, mutta tässä tapauksessa oli liki alusta lähtien maallikollekin hyvin selvää, että tappajan toimintaa selitti pahuuden sijaan sairaus. Surmamotiivi kuulosti hullulta, koska sitä se oli. Tekijä ei ole selvästikään ollut sellaisessa kunnossa, että hänellä olisi ollut edellytyksiä arvioida lasten kehitystä.

Kaksi- ja puolivuotiaan ei kuulukaan olla mikään Runeberg. Terveyskirjasto kertoo, että ei ole lainkaan tavatonta, että erityisesti pojat rupeavat käyttämään kahden sanan ilmaisuja vasta yli kaksivuotiaina.

Siinä kuopiolaisäiti varmasti oli kuitenkin ollut oikeassa, että hän ei ollut kovin sopiva vanhemmaksi. Ainakaan sen hetkisessä tilassa.

Kaikkiaan surmatyöt olivat aivan selviä murhia niin suunnitelmallisuuden kuin tekotavankin vuoksi. Tekojen väitetty motiivi ja tekijän sairastelu osoittavat kuitenkin, että tällä kertaa oli täysin perusteltua jättää elinkautinen tuomitsematta.

Ketään ei pidä tuomita syylliseksi ennen kuin oikeus on tarkastellut tapaukseen liittyvän todistusaineiston huolellisesti tai diagnosoida hulluksi ennen kattavia tutkimuksia. Tässä tapauksessa ei olisi ollut kuitenkaan lainkaan liioiteltua, jos Niuvanniemen oikeuspsykiatrisissa sairaalassa oltaisiin ruvettu valmistautumaan pitkäaikaisen potilaan hoitoon heti rikosten tapahduttua.

*************

Tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen on tihkunut uusia tietoja niin paljon, että tarinaa on pitänyt päivittää jo useita kertoja. Koko postauksen alkuperäinen idea katosi matkan varrella. Jääköön tämä kuitenkin tänne kokoelmaksi tapahtuneeseen liittyviä tietoja.

Nyt ihmetyttää se, että kuinka hänet on päädytty kotiuttamaan sairaalasta, kun hän ainakin lehtitietojen varassa asiaa pohtivan maallikon mielestä vaikuttaa olleen kaikkea muuta kuin terve.

Päivitys 27.2.2015 klo 17.27:
Lisätty maininta lastensuojelutyöntekijöiden vierailusta perheen kodissa surmaviikolla.

Päivitys 27.2.2015 klo 17.41:
Lisätty tieto mielentilatutkimuksesta.

Päivitys 27.2.2015 klo 22.46
Lisätty tietoja Iltasanomien uutisesta.

Päivitys 27.2.2015 klo 23.30
Muokattu kauttaaltaan vastaamaan paremmin uusia tietoja.

Päivitys 24.9.2015 klo 11.10
Muokattu kauttaaltaan vastaamaan oikeuden ratkaisun jälkeen saatuja tietoja.

Lue myös:

Voiko äiti olla perhesurmaaja?

Aiheesta internetissä:

MTV: Esitutkinta paljastaa: Tämä oli äidin surmamotiivi

Helsingin Sanomat: Lapsensa Kuopiossa surmannut äiti koki perheen epäonnistuneen kasvatuksessa

Iltalehti: Syyttäjä: Äiti pyrki saamaan isän pois kotoa

Iltalehti: Lapsensa surmannut äiti mielentilatutkimukseen

Terveyskirjasto: Puheen ja kielen häiriöt lapsella

Yle: Kuopion sosiaalijohtaja: Perheen luona käyty tällä viikolla

Iltasanomat: Lapsensa hukuttanut kuopiolaisnainen marssi oikeussaliin hunnutettuna (21.9.2015)

Yle: Kuopion lapsisurmaaja syyntakeeton – jätettiin tuomitsematta (24.9.2015)

 

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lue myös

Mainos

Mainos

Kommentointi

Tämän äidin (entinen) pitkäaikainen ystävähän valaisi asiaa blogissaan heti tuoreeltaan surmien jälkeen. Tuo äiti sairastaa vaikeaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se kertookin asiasta jo melkoisen paljon. En puolusta äitiä tai tekoa millään lailla, on hirvittävää ja äärimmäisen surullista, että lasten piti kuolla tuolla tavalla, mutta kyllä vaikeasti mieleltään sairastuneita työkseni hoitaneena tavallaan ymmärrän teon: äiti oli niin sekaisin ja sairas, ettei nähnyt tilanteesta muuta ulospääsyä, hän koki että on niin sairas ja huono vanhempi, että on armollisempaa lapsille kuolla, kuin joutua hänen armoilleen. Kuulostaa sairaalta, ja sairasta se onkin. Hirvittävän surullista, ettei asioitten kulkuun pystytty psykiatrisesta hoidosta huolimatta puuttumaan ajoissa, eikä ilmeisesti lasten isäkään ollut kartalla vaimonsa sairauden vakavuudesta. Lapset olivat varmasti täysin terveitä, kyseessä oli äidin sairauden aiheuttama harha tai sairaan mielen ajatus, joka sai uskomaan että lapsille on parempi kuolla.

Jaa, minä en ollut kuullutkaan noista mielentervesyongelmista. Eihän kukaan terve ihminen tuollaista tee, joten ei yllätä. Se tietysti on hyvin surullista, että tilanne on päässyt kehittymään tuohon pisteeseen ilman, että perhe on saanut riittävää apua.

Olen aivan samaa mieltä Jepsin kanssa, että tekohan sinänsä ei ollut oikein, mutta lieventävänä asianhaarana on kylläkin naisen sairaus, jonka hoitotulokset eivät olleet balansissaan. Toisekseen isän olisi kannattanut olla kaukaa viisaampi, ja hankkia jokin toinen henkilö tuulettumisensa ajaksi naisen kanssa, eikä luottaa vasta sairaalasta kotiudetun vaimonsa kuntoon kykeneväksi hoitamaan lapsiaan yksin. Ja mitä ovatkaan nuo vahvat tukitoimet sosiaalitoimelta, jos se on sitä, että kävästään kerran viikossa päiväkahviaikaan katsomassa tunnin pari, miten kotona jaksetaan, niin ei se muuta kuitenkaan esim. tässäkin tapauksessa naisen tolaa, ja siltähän lopputulos näyttäytyikin surullisen tragedian myötä. Ja ehkäpä miehen olisi kannattanut ottaa tosissaan naisen tahtonsa aiemmin antaa lapset adoptioon. Nainen äitinä on kuitenkin se oleellisin osanen noin pienten lasten kanssa toimiessa, eikä mies. Tuollaisessa tapauksessa olisi miehenä ja isänä pitänyt vaan ne ”tuulettumiset” unohtaa joksikin aikaa; tai varmistaa kuten jo aiemmin sanoin, ottaa joku äidin seuraksi Kalpan pelin ajaksi.

Uusien lehtitietojen valossa vaikuttaa siltä, että nainen ei ole ehtinyt olla kovin merkittävä osa nuoremman lapsen elämää, koska oli melkein koko tämän iän sairaalahoidossa.

Tää on nyt vaan tällasta turhautunutta voivottelua, mutta kyllä tuntuu saakelin pahalta ja hullulta, miten ihmeessä on vauva noin älyttömään saumaan vielä hankittu, kun kuitenkin ilmeisimmin tuo vakava perussairaus on jo ollut, ja tiedossa on, että psykoosin ym. Riski monilla jopa terveilläkin noin suurten elämänmuutosten myötä kasvaa potentiaalisesti, saati sitten valmiiksi vakavasta mielenterveyden häiriöstä kärsivällä.. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä ovat nuo vanhemmat ajatelleet, vai tosiaanki tilanne eskaloitui tuossa vasta toisen lapsen synnyttyä. Pieni syntyi ikäänkuin surmansuuhun! 🙁 Sitä olen myös pohtinut, että onkohan tuo äiti nyt millaisessa tilassa sairautensa suhteen, ymmärtääkö hän, mitä on todellakin tehnyt, ja onko hän edelleen sitä mieltä, että lasten täytyi kuolla, että onko ratkaisu hänen mielestään edelleen oikea.

Näinpä, hyviä pontteja. Kopioin sen blogitekstin tuohon alemmas. Harmi, että tuo ystävä on blogistaan poistanut tekstin, sen luettuaan moni varmasti saisi uutta perspektiiviä tapahtuneeseen. Ei auta että kaikki huutavat kilvan äidin olleen hirviö – tärkeämpää on minusta miettiä, miksi ja miten tavallisesta äidistä tulikin lapsensurmaaja. Tuossa kaikessa kurjuudessa minusta se sairauden olemassaolo on lohdullisempaa, kuin se, että äiti olisi ihan silkasta pahuudesta ja julmuudesta halunnut tappaa omat pienokaisensa. Eihän se asiaa miksikään muuta, ja ei voi kuin kuvitella läheisten tuskaa ja kärsimystä, mutta ehkä sairauden olemassaolo tekee kuitenkin asiasta ymmärrettävämmän.

Tosiaan nyt ainakin Iltasanomatkin vahvistaa, että nainen on todellakin ollut sairas. Siinä valossa koko tapaus näyttäytyy kyllä aivan erilaisena. ”Hullu motiivi” ei yllätä, kun tekijä oli kerran melko lailla varmasti tekohetkellä sairas.

Blogitekstiä ei enää itse blogista löydy, mutta muualta kylläkin. Tässä ko. Kirjoitus.

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia

Kuopion perhesurman tekijä on minun hyvä ystävä. Kyllä, on minun hyvä ystävä. Ystävystyimme vuonna 1993 ja ystävyytemme on nähnyt kaikenmoista. Omalta osaltani ystäväni on tukenut minua, kun tyttäreni isä kuoli minun vielä ollessa raskaana, kun erehdyin suhteeseen narsistin kanssa, kun sain useamman keskenmenon. Hän oli myös iloitsemassa lapsieni syntymistä, valmistumistani yliopistosta, milloin mistäkin aivan kuten ystävyyteen kuuluu – ilojen ja surujen jakaminen. Hän oli pitkään osana elämäämme. Hän on myös vanhimmaisen lapseni kummi. Soitimme toisillemme monta kertaa viikossa siihen saakka, kunnes hän sairastui. Tämä tapahtui reilu neljä vuotta sitten. Ystäväni ennen sairastumistaan oli kuin kuka tahansa meistä, ehkä keskivertoa fiksumpi, valovoimaisempi, persoonallisempi ihminen. Hän kirjoitti muistaakseni neljä laudaturia yo-kirjoituksissa, valmistui erinomaisin arvosanoin Turun yliopistosta, lähti rakentamaan lupaavaa uraa EU:ssa. Ennen sairastumistaan hän oli yhden kansainvälisen organisaation pääsihteerinä eli käytännössä katsoen johtajana. Hän matkusti työnsä vuoksi ympäri maailmaa ja kävi pitämässä luentoja sekä esitelmiä. Joskus olin jopa hieman kateellinen ystäväni menestykselle. Hän pääsi matkustamaan, hänellä oli hieno ura, hän asui upeassa asunnossa aivan Helsingin keskustassa… Hän oli hyvin vetovoimainen, lämmin ja älykäs… ei koskaan millään tavoin väkivaltainen… Hän oli (kenties vielä jossain määrin edelleen) minulle hyvin, hyvin rakas. Viimeksi kun olimme puheissa, kerroin rakastavani häntä ja uskovani, että hän vielä nousee pohjalta. Nyt mietin, että olisiko minun pitänyt olla enemmän yhteydessä häneen. Olisiko se auttanut häntä huomaamaan, että hänen ympärillään on paljon ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät hänestä ja hänen perheestään?

Hänen sairastuttua yhteydenottomme vähenivät, koska ajauduimme yhä useammin riitoihin, koska näin asiat hieman toisin ja yritin avata myös hänelle toisenlaisia näkökulmia. Ystäväni yhä vähemmässä määrin otti neuvoja vastaan ja synkimpinä aikoina oli tavoittamattomissa. Hänen persoonallisuutensa muuttui pikku hiljaa. Vakaimpina kausina hän oli kuin varjo entisestään itsestään. Hänen ajatuksensa muuttaa pois ruuhka-Suomesta takaisin kotipaikkakunnalleen tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Heillä olisi kuitenkin parempi tukiverkosto Kuopiossa kuin Helsingissä. Hän lähti kehittämään itseään toisella elämänalalla, ja oli siinäkin tapansa mukaisesti todella hyvä. Vauhtijakson jälkeen seurasi kuitenkin aina yhä entistä syvempi masennuskausi, jolloin ystävästäni alkoi tuntua, että hän on elämänsä menettänyt, eikä enää ole mitään saatavissa. Miten tästä energisestä, valoisasta, toimeliaasta, empaattisesta ihmisestä tulikin lastensa murhaaja? Sitä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Olen menettänyt ystävän sairaudelle muutama vuosi sitten ja nyt en tiedä, voinko enää kohdata häntä hänen mielipuolisten tekojensa vuoksi. Ymmärrän, että ystäväni on vakavasti sairas mutta hänen tekonsa eivät kuitenkaan tavoita ymmärrystäni. Mietin myös, että voisinko minäkin sairastua samalla tavalla. Mistä voin olla varma, ettei minulle käy samalla tavalla? Ystäväni ei päättänyt sairastua. Voi olla, että tietyt asiat (hyvin vaativat työtehtävät, kova paine työelämässä, suorittajaluonne ja loppuunpalaminen) hänen elämässään edesauttoivat sairauden puhkeamista mutta mistä voi koskaan tietää, kuka sairastuu, kuka ei.

Ihminen tällaisen kriisin edessä on kyllä kummallinen. Päähän tulee kaikenlaisia ajatuksia. Olen kokenut syyllisyyttä surustani (mikä minä ole suremaan, kun perheen isän ja isovanhempien sekä muiden läheisten suru on taatusti suruani suurempi?). Olen syyttänyt itseäni siitä, etten mennytkään viime tiistaina käymään ystäväni luona ja että käynti jäi väliin myös tekopäivänä. Nuorimmainen lapseni, joka on samanikäinen heidän vanhemman lapsen kanssa, oli mukanani Kuopion reissulla ja hänelle nousi kuume, joten päätin lähteä ajelemaan kotiin. Miksi en voinut edes soittaa ystävälleni? Olin kyllä siinä uskossa, että hän ei vielä ollut kotona mutta olisin silti voinut soittaa hänelle. Järki sanoo, ettei ystäväni ollut minun vastuulla mutta tunne kertoo minun pettäneeni ystäväni. Jätin hänet, mitä minun ei olisi pitänyt tehdä, vaikka suhteemme ei enää ollut vastavuoroinen viimeiset pari vuotta. Olen ollut hyvin itsekäs. Minulle on sanottu, että minulla on vastuu myös omasta perheestäni ja omasta hyvinvoinnista. Sekin on totta. Se on se järjen ääni. Tunnepuolella ajatukset ovat järjen vastaisia, kuten ystäväni teot.

Viimeisimmän puhelumme aikana ystäväni oli todella huolissaan lapsistaan ja heidän tulevaisuudesta. Hän ajatteli, etteivät he voineet tarjota lapsilleen hyvää lapsuutta, kun äitikin on sairas. Hän oli syvästi ahdistunut siitä, kuinka heidän lapsensa eivät saa tarvittavaa rakkautta, syliä ja hellyyttä. Puhelumme jälkeen soitin ystäväni miehelle ja sain kuulla, että sairauden kuvaan kuului kaikista ylihuolehtiminen ja kaiken maailman asioista syvästi huolestuminen. Kohteena ovat olleet milloin kukakin ja mikäkin asia. Aviomiehen mukaan kuitenkaan todellista syytä syvälle ahdistukselle ei ollut. He eivät olleet vararikossa ja he olivat saaneet tukea monessa eri muodossa. Heillä oli asiat ihan hyvin, vakuutteli minulle ystäväni aviomies, jonka tunsin myös vuosien takaa.

Minulle on myös kerrottu, että kun ihminen tekee päätöksen, tulee hänestä rauhallinen ja tyyni. En tiedä mitä on tapahtunut viimeisten viikkojen aikana heidän arjessa, enkä varmaan koskaan saa vastauksia näihin kysymyksiin mutta minusta on käsittämätöntä, etteivät ystävääni hoitaneet lääkärit nähneet tätä tulevaksi, vaikka klassiset oireet olivat ilmassa. Vai puhuiko ystäväni peloistaan vain minulle? Huomaan puhuvani hänestä usein menneessä muodossa ja varmaan osittain näin on, että se ystävä, jonka tunsin, niin sitä ei enää ole. Hänen tilallaan on hyvin ahdistunut, psyykkisista oireista kärsivä ihminen, joka on tehnyt jotain käsittämättömän julmaa ja mielipuolista. Lööpeissä kysytään, että mikä sai hänet muuttamaan mielensä vuodessa. Ei mikään. Ystäväni nautti elämästään ja perheestään maniajaksoillaan mutta masennuksen kourissa hän oli viimeisimmät kuukaudet ilmeisen psykoottinen. Ihmisen mieli on hauras ja monisyinen. Olisinko voinut auttaa heitä jollain tavoin? Olisiko minun pitänyt tuoda esiin huoleni ystävääni hoitaneille lääkäreille? Olisiko lauantain teot jääneet tapahtumatta, jos olisin mennyt käymään tai edes soittanut? Jossittelu ei tuo takaisin kahta pientä ihmisalkua, sitä kirkasotsaista, kiharapäistä 2,5-vuotiasta ja hänen pikkuveljeään, jota en edes ehtinyt tapaamaan. Suru on syvä. Olen surullinen pienten lasten puolesta, heillä olisi ollut vielä hieno elämä edessä, olen surullinen pahaa aavistamattoman ja varmastikin hirveistä tunnontuskista ja itsesyyttelyistä kärsivän aviomiehen puolesta, olen surullinen ystäväni vanhempien puolesta, he menettivät samalla ainoat lapsenlapsensa, kuinka he voivat kohdata ainoan lapsensa tämän jälkeen, olen myös surullinen muiden läheisten puolesta. Se tuska, jota he kokevat, on varmastikin sanoinkuvaamaton. Olen itsekin joskus menettänyt itselleni tärkeitä ihmisiä mutta en koskaan lastani. Lapsen kuoleman sanotaan olevan kuin osa sinusta itsestäsi kuolisi samalla. Sen aiheuttamaan aukkoa sydämessä ei pysty mikään koskaan täyttämään.

Älä omalta osaltasi anna surulliselle tragedialle enää enempää huomiota, kuin se ansaitsisi. Klikkauksiahan tällä varmaan saa juuri nyt.. Eiköhän sinullakin ole parempaa kerrottavaa vaikka omasta arjestasi. Ikävä näitä on lukea ja ammattimedi hoitaa tiedottamisen kyllä varmasti ilman blogejakin…

Olisin tämän jättänyt kyllä kirjoittamatta, jos olisin tiennyt näistä terveysjutuista. En ole toistaiseksi vielä yhtään postausta poistanut, joten jääköön tämäkin tähän, mutta olisi näin jälkikäteen ajateltuna ehkä saanut jäädä julkaisematta.

Vastaa käyttäjälle Jussi Korhonen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X