Teksti:
Jussi Korhonen

Tingin nukkumisesta, kun muualla aikaa ei ole enää otettavaksi.Tingin nukkumisesta, kun muualta ei enää voi. Sitä on minun vanhemmuuteni nyt.

Vaali-iltana odotin kuumeisesti ennakkoäänten julkistamista. Tytöt olivat valmistautumassa yöpuulle. Neljä- ja puolivuotias kinusi vielä leikkimään, mutta kieltäydyin. Sanoin katsovani tärkeää ohjelmaa.

– Mutta leikkiminenkin on tärkeää, tyttö vastasi.

Ja oli oikeassa. Mikä voisi olla tärkeämpää? Esikoinen osasi vetää juuri oikeasta narusta. Lapsi tietää, kuinka isänsä asiat arvottaa. Poistuin TV:n äärestä leikkimään koiraa.

– Viettäisit ennemmin kirjoittamiseen menevän ajan lastesi kanssa, minulle monesti sanotaan, kun joku on eri mieltä bloggauksieni kanssa.

Mutta niinhän minä vietänkin. Jos kirjoitan, kirjoitan yöllä. Toinen työpäiväni alkaa yhdeksän maissa illalla, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Ensin pureudun opiskeluasioihin. Kun väsyn niihin, saatan huvittaa itseäni kirjoittamalla jotakin blogiin.

Kuten jotkut ovat ehkä huomanneet, Isän pikajunan vauhti on hiljentynyt merkittävästi. Läheskään joka päivälle ei tipu enää uutta postausta. Se johtuu siitä, että minä vain en jaksa, vaikka yleensä asiaa kyllä olisi.

Pidän tyttöjen päiväkotipäivät niin lyhyinä kuin mahdollista. Vien heidät vasta, kun on pakko mennä. Haen heidät kotiin heti, kun vain päivän pakolliset hommat on hoidettu. Jos joku niiskuttaa vähänkään enemmän, minä jään lasten kanssa kotiin. Syksyn jälkeen vain pari kertaa on käynyt niin, että minulla on ollut niin pakottavan tärkeää menoa, että lasten isovanhemmat on pitänyt kutsua hätiin.

Tämä on tietysti vastuutonta itsekkyyttä. Pystyisin opiskelemaan ja valmistumaan nopeamminkin, jos en pitäisi lasten kanssa vietettävää aikaa niin tärkeänä ja suuressa arvossa. Ilman kahta koti-isyysvuotta minä olisin valmistunut viimeistään tänä keväänä. Jos pitäisimme lapset täydet päivät hoidossa, ehtisin paljon enemmän. Ja ehkä silloin kestävyysvaje ja kaikki muut maailman ongelmat ratkeaisivat.

Mitään ei kuitenkaan saisi menettää. Olin näkemässä, kun esikoinen otti ensimmäiset askeleensa. Silloin en ollut, kun kuopus teki saman tempun. Toisaalta sain nähdä, kun nuorempi tyttö oppi ajamaan pyörällä, mutta taas toisaalta en ollut paikalla, kun hänen isosiskonsa oppi ajamaan ilman apurattaita.

Maaliskuussa tytöt olivat äitinsä kanssa pari yötä kyläilemässä. Kun he tulivat takaisin, oli esikoinen oppinut sanomaan ärrän ja kuopus heittämään ylävitosia. Muutamaa viikkoa myöhemmin nuorempikin tyttö oppi ärrän salat.  Sen ihmeen sain todistaa.

Minä haluaisin nähdä sen kaiken.

Kaikki käy niin äkkiä. Milloin hyvänsä voi tapahtua mitä vain. Koko ajan pitäisi olla läsnä varjelemassa vaaroilta ja ihastelemassa uusia taitoja. On täysin mahdoton yhtälö yrittää olla koko ajan paikalla ja saada samaan aikaan jotakin tehdyksi. Silti minä yritän, vaikka tiedän väistämättä epäonnistuvani.

Tingin nukkumisesta. Muualta sitä aikaa ei oikein enää voi repiä. Ei se ole tietenkään jatkuva univajekaan hyväksi, mutta silti minä menen liki joka ilta nukkumaan liian myöhään ja nukun liian lyhyet unet, koska muuten aika vain ei riitä. Ilman yhdeksältä alkavaa toista työpäivää en saisi aikaiseksi edes sen vertaa mitä nyt.

En minä valita. Tällaista tämä elämä nyt toistaiseksi on. Olen edelleen sitä mieltä, että lapset ovat suurin saavutukseni. Itsekkäästi yritän olla menettämättä heidän kasvamisestaan liian paljoa. Sen hinta ovat viralliseen tavoiteaikaan venyvät opinnot, vähäiset tulot ja jatkuva univaje.

Pidän hintaa ihan käypänä.

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

X