Lapseni katosi – taas

Jaa kaverilleTilaa Seura
Lapsi katosi avoimeksi jääneestä ovesta.

Lapsi katosi avoimeksi jääneestä ovesta.Lapsi livahti avoimeksi jääneestä ovesta. Häntä ei näkynyt ulkona. Olin onnistunut kadottamaan lapseni – taas.

Neljä- ja puolivuotias esikoinen on niin iso tyttö, että hän saa joissakin tapauksissa mennä edeltä yksin ulos. Kadotin hänet hetkeksi, kun hän oli hieman alle kolmevuotias. Vannoin tuolloin, että en päästäisi lasta silmistäni ennen kouluikää. Niin vain on kuitenkin ollut pakko tottua ajatukseen, että jossakin vaiheessa on vain ruvettava luottamaan.

Eräänä päivänä hän lähti ulos. Me muut jäimme vielä pukemaan. En huomannut, että ovi käytävään oli jäänyt auki. Kokosin tavaroita enkä huomannut, kun nuorempi tyttö livahti ovesta siskonsa perään.

Lähdin välittömästi perään, kun huomasin eteisen tyhjentyneen.

Tyttöä ei näkynyt käytävässä. Kiirehdin portaat alas ja menin ulos. Pihalla oli lapsia ja aikuisia. Vanhempi tyttö oli keinumassa. Kukaan ei ollut nähnyt kadonnutta.

Tuttuun malliin ajatukset pyrkivät karkaamaan jo aikaisemman kokemuksen yhteydessä valmiiksi mietittyihin kauheisiin vaihtoehtoihin. Niiden lisäksi aivoni ryhtyivät työstämään upouusia itsesyytöksiä: Olin selvinnyt yhdestä virheestä säikähdyksellä – kuinka saatoin toistaa sen ja vieläpä melkein täsmälleen saman ikäisen lapsen kanssa? Enkö ollut oppinut mitään? Entä jos tällä kerralla ei olekaan niin hyvä tuuri?

Katselin ympärilleni ja pysähdyin ulko-ovelle. Siitä on mahdollista livahtaa pyörätielle tai naapuripihalle. Puolitoista vuotta aiemmin olin arvellut esikoisen tehneen niin, kun en löytänyt häntä sovitusta paikasta. Esikoisen katoamisen aiheuttama järkytys palasi mieleeni. Olin silloin tietoisesti sulkenut paniikin mielestäni ja pyrkinyt toimimaan johdonmukaisesti. Pyrkimyksestä huolimatta olin toiminut typerästi.

Kuopus oli saman ikäinen kuin esikoinen oli ollut kadotessaan. Kolmevuotissyntymäpäivät olivat aivan käsillä. Kyseessä oli eri tilanne ja eri ihminen, mutta ainekset olivat samat. Päätin toimia aikaisemmasta kokemuksesta oppineena korostetun loogisesti.

En lähtenyt haravoimaan katuja tai lähipihojen pusikoita. Palasin sisälle tutkimaan tuloreittiä. Kiipesin portaita pitkin kotikerrokseen.

Tapasin kadonneen kotiovelta. Hän oli lähtiessään valinnut virheellisen reitin ja kiivennyt erehdyksissä portaita pitkin yläkertaan. Kun matka oli päättynyt umpikujaan, hän oli palannut kotiin. Tyttö oli toiminut lopulta viisaasti, vaikka alkuperäinen päätös lähteä yksin olikin ollut hölmö.

Yhteistä kahdessa katoamisessa on se, että molemmilla kerroilla huomasin pystyväni toimimaan orastavasta paniikista huolimatta. Kummallakin kerralla lapset olivat myös yksin jäätyään osanneet tehdä oikean ratkaisun ja suunnata kohti kotia – eivät jonnekin kaukaiseen vapauteen.

Tälläkin kertaa säikähdykseni osoittautui varsin turhaksi. Se oli kuitenkin opetus siitä, että tarkkaavaisuuden ei parane antaa herpaantua. Se oli myös muistutus siitä, että koti täytyy jatkossakin pitää hyvänä paikkana, jota kohti kannattaa mennä, jos kohtaa umpikujan tai jää yksin.

Koti on se paikka, missä me yhdessä elämme – joskus ehkä riitelemme, aina kuitenkin rakastamme. Kotiin voi aina tulla.

Lue myös:

Lapsi katosi

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Näin seuraat blogia Facebookissa

Bloggaaja Twitterissä | Isän pikajuna Bloglovinissa

X