Missä ne päivähoidon sadistit ovat?
Vuosi sitten minä pelkäsin: kuinka vanhempien turvallisessa hoidossa olleiden lasten kävisi päiväkodissa? Nyt tiedän.
Vuosi sitten minua rupesi pelottamaan. Lasten turvalliset päivät vanhempiensa hoivissa päättyisivät. He menisivät kolmen kuukauden kuluttua päiväkotiin.
Saisiko päiväkodissa kunnollista ruokaa? Ymmärrettäisiinkö siellä reilut kaksi vuotta vanhaa kuopusta, joka ei osannut kunnolla puhua? Löytäisikö kiltti ja rauhallinen esikoinen paikkansa suuressa ja äänekkäässä ryhmässä vai jäisikö hän johonkin nurkkaan vaille huomiota?
Syyskuusta lähtien perheemme hajosi aamuisin. Kaksivuotias taapersi omalle puolelleen vaippapussi kädessä ja tutti suussa. Hieman alle neljävuotias opetteli laittamaan ulkovaatteensa oikeille paikoille.
Nyt on kesä. Kuopus on luopunut tutistaan ja vaippoja ei ole tarvittu enää pitkiin aikoihin. Hän kertoo jatkuvasti monimutkaisemmilla lauseilla, kuinka kivaa hänellä on ollut päiväkodissa. Esikoisesta on kasvanut reipas neljä- ja puolivuotias, joka ottaa toiset huomioon ja luovii tottuneesti erilaisissa tilanteissa. Hän tietää minua paremmin, mikä on kulloinkin sopiva vaatetus.
Tästä ei ole kiittäminen päiväkotien mahtavia puitteita ja yhteiskunnan pyyteetöntä panostusta. Tästä on kiittäminen päiväkodin henkilökuntaa – niitä ihania ihmisiä, jotka ovat puitteista ja panostuksesta huolimatta yhdessä meidän vanhempien kanssa kasvattaneet meille kaksi isoa tyttöä.
Karmeat tarinat kertovat päiväkotien suojatyöpaikkoihin linnoittautuneista sadisteista, jotka vähintäänkin välinpitämättömyyttään tekevät niin lasten kuin heidän vanhempiensakin arjista piinaa. Mutta missähän he mahtavat olla? Itse en ole joutunut sellaisiin törmäämään.
Päiväkodeissa työskentee varmasti ihmisiä, jotka eivät alalle sovi. Ehkä meillä on ollut hyvä tuuri, mutta meidän lapsemme ovat viettäneet päivänsä seuranaan sellaisia ammattilaisia, joista en keksi kuin hyvää sanottavaa.
Meidän lapsemme ovat saaneet kasvaa sydämellisten ja empaattisten ihmisten ohjauksessa. Olen yrittänyt muistaa kiittää näitä ihmisiä henkilökohtaisesti, mutta luultavasti en ole tehnyt sitä ainakaan riittävän usein.
Heidän palkkansa ei ole suuri, mutta he tekevät tärkeää työtä. Heidän työnsä ei ole kevyttä ja helppoa, mutta silti he jaksavat hymyillä ja innostua. He hoitavat vieraiden ihmisten lapsia, mutta silti he välittävät.
Kiitos heille. He ovat mahtavia – jokainen heistä.
*************
Ensi syksynä minä en enää pelkää viedä lapsia päivähoitoon – en, vaikka päättäjät tekevät parhaansa heikentääkseen päiväkotien mahdollisuuksia tuottaa laadukkaita palveluita.
Ennen syksyä minä saan vielä hetken kuvitella olevani jälleen koti-isä. Tiedän, että oikeasti se aika on lopullisesti ohi. Se tarina on päättynyt. Kahden kuukauden ajan me olemme kuitenkin niin kuin ennen. Ainakin vielä yhden kesän. Ajat ja elämä muuttuvat, mutta jotakin jää.
Vähän samalla tavalla myös Isän pikajunan tarina on tulossa päätökseen.
Lue myös:
Kaikki päivähoidon aloittamista koskevat kirjoitukset
Hallitus kasvattaa päivähoitoryhmiä ja leikkaa lapsilisiä
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Näin seuraat blogia Facebookissa