Aika hyvää elämää
Elämä koostuu hetkistä. Minä en aina osaa niiden arvoa huomata, mutta yritän tulla paremmaksi.
Oli esikoisen syntymäpäivä. Hän täytti kolme vuotta. Illalla lähdin hänen kanssaan vielä pienelle lenkille. Tyttö pysähtyi katselemaan taivaalle ja sanoi, että kävisi kotona hakemassa lahjaksi saamansa keijusiivet.
– Sitten minä lennän hakemaan tuon tähden. Sinä saat sen omaksi, isi.
Puolitoista vuotta myöhemmin, pari viikkoa sitten, oli kuopuksen vuoro täyttää kolme. Olin menossa hänen kanssaan ulos, kun hän keskeytti höpöttelyn ja vakavoitui. Hän otti puheeksi asian, joka oli häntä selvästi askarruttanut jo kuukausia.
– Isi, miksi sinä heitit sen joulukuusen pois?
Tuollaiset tuokiot jäävät mieleen. Niissä ollaan tärkeiden asioiden äärellä. Ne ovat tärkeitä lapsille, joten ne ovat tärkeitä myös minulle. On hienoa saada olla läsnä ja yhdessä juuri silloin, siinä hetkessä.
Noiden hetkien loistokkuutta ei pysty selittämään. Ne sykähdyttävät ja liikuttavat, mutta kokemus on vain yksin minun. Tuollaiset pienet, sekuntien mittaiset palaset kasvavat minun mielessäni suuriksi. Ne edustavat kaikkea sitä hienoutta, mitä vanhemmuus minulle yksin ja yksilönä on: sitä, mitä minä olen lapselle ja mitä hän on minulle. Ei voi olla suurempaa.
Yllä olevat kuvat ovat samasta paikasta. Niissä on sama pyörä. Ensimmäisessä esikoinen ajelee vuonna 2014, toisessa kuopus vuotta myöhemmin. Ulkopuoliselle nuo hetket ovat merkityksettömiä. Minulle ne ovat arkipäiväisyydestään huolimatta suuria.
Lisäksi on olemassa yhteisiä kokemuksia perheenä, pienenä yhteisönä. Kuten vaikka se, kun istuimme viime kesänä yhdessä rantasaunan kuistilla tai se, kun kävimme porukalla valitsemassa torilta sen joulukuusen, jota kuopus edelleen kaipailee. Päällisin puolin ne ovat mitättömiä tapahtumia, mutta minun muistoissani ne ovat valtavia. Meille perheenä ne ovat korvaamattomia. Ne ovat vain meidän.
Elämä koostuu hetkistä. Ne voivat olla isoja, vaikka niihin ei sijoitettaisi rahaa tai erityistä vaivaa. Niitä voi olla milloin vain, jos muistaa pysähtyä ne huomaamaan.
Minä en aina osaa niin tehdä, mutta yritän tulla siinä paremmaksi.
Lähdin eilen etsimään esikoisen kanssa kiveä, josta hän voisi maalata leppäkertun. Tuuli oli tyyntynyt. Ilta-aurinko paistoi. Oli oikeastaan aika lämmin. Löydettyämme sopivan kiven me päätimme lähteä vielä pienelle lenkille. Pyöräilimme hiljaa pitkin Oulun vanhan puukasarmin reunustaa.
– Tämä on aika hyvää elämää, esikoinen sanoi.
Kuinka oikeassa hän onkaan.
*************
Isän pikajunan tarina isästä ja hänen perheestään päättyy tähän.
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Näin seuraat blogia Facebookissa