Suomi on sirpaleina
Tulevaisuuteen ei ole suuntaa, kun hajaannus vallitsee sekä oikeiston ja vasemmiston että liberaalien ja konservatiivien välillä.
Vuonna 2015 me luovutimme. Emme enää halunneetkaan etsiä yhteistä säveltä. Konsensus hylättiin, siteet murtuivat ja Suomi meni sirpaleiksi. Nyt meidän pitäisi viisastua korjaamaan se, mikä on mennyt rikki.
Konsensuksella tarkoitetaan päätöksentekoa, jossa myös vähemmistössä olevien näkemykset otetaan osaksi kokonaisuutta. Siinä eri mieltä olevat tekevät myönnytyksiä toisilleen siten, että ketään ei jyrätä ainakaan kokonaan.
Konsensuksella on suomalaisessa päätöksenteossa pitkät perinteet. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat monet punamultahallitukset, joissa oikeiston ja vasemmiston näkemyksiä on nivottu yhteen. Konsensuksen rakentaminen hidastaa muutosta, koska yleensä kaikille muutoksille on vastustusta. Näin pikaiset suunnanmuutokset jäävät tekemättä, mikä ei välttämättä ole aivan kaikissa tilanteissa pelkästään hyvä asia. Konsensuksen seurauksena syntyy kuitenkin ennakoitavuutta, mikä puolestaan turvaa monella tavalla yhteiskunnallista vakautta.
Konsensuksen kuoppajaiset käynnisti toden teolla kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb joulukuussa 2014. Hän kertoi Snellman-säätiön talviseminaarissa, että konsensus uhkaa halvaannuttaa Suomen.
– Edessämme on tienhaara, kaksi erilaista näkyä Suomesta: Toinen on tulevaisuuteen katsova, tulevaisuudenuskoinen, haasteisiin tarttuva, avoin, yhteistyöhakuinen Suomi. Toinen on sisäänpäinkääntynyt, pelokas, sulkeutunut, luovuttava Suomi.
Stubb oli tuolloin turhautunut johtamansa hallituksen saamattomuuteen. Hän halusi eteenpäin, vaikka se tarkoittaisikin sopimisesta luopumista. Tämänhetkistä sekasortoa hänkään tuskin puheillaan kuitenkaan halusi tavoitella.
Vauhtisokea uudistuminen
Keväällä 2015 Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Niiden seurauksena maahan syntyi tiukan oikeistolaista politiikkaa toteuttava hallitus, joka näytti, kuinka konsensuksesta luovutaan käytännössä. Hallitus sulki korvansa poliittisen vasemmiston näkemyksiltä kokonaan. Uudistamaan käytiin sellaisella vauhdilla, että asiantuntijoita ei keretty kuulemaan eikä päätösten seurauksia miettimään. Lisäksi hallitus ryhtyi romuttamaan työmarkkinajärjestöjen keskinäiseen sopimiseen perustuvaa järjestelmää.
Oikeisto ja vasemmisto lakkasivat etsimästä yhteistä säveltä ja ymmärtämästä toisiaan. Työnantajille ojennettiin mahdollisuus lakata sopimasta asioista työntekijöiden kanssa. Uhkana on, että vielä tänä vuonna tämä vastakkainasettelu purkautuu yleislakkona.
Mutta ei tilanne ole niin yksinkertainen, että vastakkain olisivat pelkästään oikeisto ja vasemmisto. Vastakkain ovat nimittäin myös liberaalit ja konservatiivit. Jos hallituksessa vaikka vallitseekin yhteisymmärrys riuskan oikeistolaiseen talouspolitiikkaan perustuvasta uudistamisesta, niin liberaaliuden ja konservatiivisuuden suhteen hallituskin on täydellisen levällään.
Vastakkainasettelu ei näy pelkästään hallituspuolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain kannatus vaihtelee. Erään hallituspuolueen kansanedustajat ovat puhuneet myötämielisesti kuolemantuomiosta, ja jopa ihmisoikeudet ovat saaneet osakseen kritiikkiä. Jotkut saman puolueen kansanedustajat ovat olleet tällaisista puheista tyrmistyneitä.
Kansan parissa vastakkainasettelut näkyvät jonkinlaiseen korrektiuteen pyrkiviä poliitikkoja selvemmin: vastakkain ovat ne liberaalit, joita kutsutaan suvakeiksi ja ne konservatiivit, joita kutsutaan kansallismielisiksi. Jälkimmäisen ryhmän radikalisoituneimmat puhuvat avoimesti joukkomurhista ja hurraavat tuhovimmaisille rikollisille. Eri osapuolet järjestävät mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia, jotka voivat riistäytyä milloin hyvänsä väkivaltaisuuksiksi.
Oikeiston ja vasemmiston osalta toisten mielestä köyhyys on ihmisen omaa syytä, ja paras lääke siihen on kannustaa jättämällä heikot omilleen. Toiset tuomitsevat nämä näkemykset ja peräänkuuluttavat vastuullisuutta, oikeudenmukaisuutta ja taakan jakamista kantokyvyn mukaan.
Se olisi vielä helpohkoa ymmärtää ja ehkä mahdollista ratkaistakin, jos kansa olisi jakaantunut kahtia. Nyt tilanne on kuitenkin se, että monet oikeistolaiset, kuten Alexander Stubb, voidaan lukea suvakeiksi. Monet suvakit ovat kuitenkin vasemmistolaisia ja näin ankarasti Stubbin edustamaa oikeistolaisuutta vastaan. Osa konservatiiveista taas vastustaa hallituksen oikeistolaista leikkauspolitiikkaa. Osa taas on sen puolella.
Ja näin syntyy tilanne, jossa millekään asialle ei ole kunnollista yhtenäistä veto- eikä vastavoimaa, koska kaikki ryhmittymät ovat jostakin asiasta perusteellisesti eri mieltä. Eikä yhteistä säveltä oikein kunnolla edes yritetä löytää.
Puoli vuotta riitti
Tilanne kärjistyi nykyiseen muotoonsa puolessa vuodessa. Kehitys kiihtyi tämänhetkiseen vauhtiin, kun Sipilän hallituksen muodostuminen ajoi oikeiston ja vasemmiston kauas toisistaan. Lopullisesti hajoaminen kärjistyi siihen, kun Suomeen saapui historiallisen suuri määrä turvapaikanhakijoita, mikä pirstoi myös leikkauspolitiikan puolustajat ja vastustajat kappaleiksi.
On joitakin keskeisiä kysymyksiä, joissa Suomen ei pidä lipsua. Esimerkiksi ihmisoikeuksien puolustaminen on yksi niistä. Rikollisuutta ei pidä hyväksyä tavaksi käydä yhteiskunnallista dialogia.
Yleisesti on kuitenkin typerää olla reagoimatta maailman muuttumiseen. Uudistuminen ei ole valintakysymys, vaan sen on oltava jatkuvaa. Viisautta on mukautua muuttuvaan ympäristöön ja etsiä ja löytää hyväksyttävät keinot vaikuttaa muutokseen.
Joskus vanha on tarpeen rikkoa, jotta voi rakentaa uutta. Nyt vanhaa rikotaan surutta ja mukana näyttää menevän myös paljon hyvää. Uusi voi olla mahdollisuus, mutta mitä holtittomammin uutta kohti rynnätään, sitä todennäköisemmin se on uhka.
On tahoja, jotka hyötyvät siitä, että Suomi lipuu sirpaleisena kohti tuntematonta. On tahoja, jotka ohjaavat tätä lipumista niin, että emme pirstaleisuuttamme läheskään aina sitä edes huomaa.
Konsensuksen voimalla vauhti on ehkä hidas, mutta silloin ruorin takana on yhtenäisempi voima. Silloin muutos on hallitumpaa. Silloin muutokset on pakko perustella huolellisesti.
Vuoden 2016 alkaessa Suomi on sirpaleina. Kenellä olisi viisautta ottaa ensimmäinen askel kohti uutta konsensusta? Kenellä olisi hyväntahtoisuutta liimata Suomen sirpaleet kasaan ennen kuin joku pahantahtoinen rakentaa niistä maan, jossa kenelläkään ei ole hyvä olla?
Jaa tämä kirjoitus Facebookissa klikkaamalla tässä.
Jaa tämä kirjoitus Twitterissä klikkaamalla tässä.
Aiheesta internetissä:
Alexander Stubb: Puhe Snellman-säätiön talviseminaarissa 16.12.2014
************
Isän pikajuna Facebookissa | Näin seuraat blogia Facebookissa