Aktiivimallilla on kiire, koska vedätysten aika päättyy
Uudistukset, reformit, vedätykset. Kriisin aikana niihin on tilaisuus. Kun kriisi päättyy, sumu hälvenee. Silloin mitä hyvänsä ei voi enää runnoa läpi. Aktiivimallia ajetaan hätä kädessä.
Kriisi on aina myös mahdollisuus. Näin tolkuttavat poppaskonstikonsultit ja elämäntaito-oppaat. Kun vanha rikkoutuu, on mahdollisuus rakentaa uutta ja entistä ehompaa.
Vuptiduu.
Suomi on ollut kriisissä, ja sen suoma mahdollisuus on toden totta hyödynnetty. Nyt näyttää jo paremmalta, joten hyödyntäjillä on hoppu.
Juha Sipilän (kesk) hallitus asettui maan johtoon tilanteessa, joka oli otollinen mullistajille. Oli työttömyyttä, talous kynti. Entiset temput eivät olleet tepsineet. Jotain oli tehtävä – siitä vallitsi harras yksimielisyys. Uutta oli keksisttävä.
Näytä meille tie, suuri Sipilä, me kyllä tottelemme, tunnuttiin sanovan.
Yhdet kutsuvat muutoksia uudistuksiksi, toiset reformeiksi, kolmannet vedätyksiksi. Niistä viimeinen on etenkin hallituksen suurhankkeen, sote-uudistuksen, kohdalla varsin perusteltavissa. Vaikka uudistuksen tarpeelle löytyy laaja yhteisymmärrys, eivät keskustalle suosiollisen maakuntahallinnon ja kokoomuksen lähipiiriä hyödyntävä terveyspalvelujen yksityistäminen olleet mitenkään välttämätön kuvio.
Kriisin suoman mahdollisuuden turvin vedettiin härskisti omaan pussiin, ja se näyttää menevän läpi. Kyse on miljardeista euroista ja pitkälle tulevaisuuteen sinetöityvästä vallasta. Syvässä kriisissä tällaisetkin hankkeet voidaan ajaa maaliin liki huomaamatta osana suurta kokonaisuutta: Suomi kuntoon (ja siinä sivussa rahat terveysjäteille ja valta keskustan maakuntaoligarkeille).
Massiivisella vyörytyksellä ja välttämättömyyttä huutaen oli mahdollista jopa saada laaja tuki ajatukselle, että pienipalkkaiset hoitajat tienaavat liikaa, että heidän palkkojaan on kilpailukyvyn nimissä oikein sopivaa leikata. Samoilla eväillä tarjoutui tilaisuus rapauttaa koulutusta. Liekö itsetarkoitus vai sivutuote, mutta sillä edistetään vielä eräänä päivänä eteen tulevaa koulutuksen yksityistämistä.
Kaikki tämä on voitu tehdä, kun on ollut kriisi.
Nyt tilanne on kuitenkin muuttumassa. Talous kasvaa. Työttömyyskin on aivan aidosti helpottamassa: parantuneet lukemat eivät selity kokonaisuudessaan pelkällä tilastokikkailulla. Menemme kohti parempia aikoja, ja silloin reformiuudistusvedätysten vieminen läpi käy huomattavasti hankalammaksi.
Tämä selittää jokseenkin poikkeuksellista aktiivimallijunttausta. Aktiivimalli on läheistä sukua kilpailukykysopimukselle. Molemmissa raippaa isketään reippaasti ohi maalin.
Aktiivimalli on lähinnä työttömyysturvaan kohdistettava leikkaus, mutta se on myös rangaistus työttömille. On kyse kurinpalautuksesta, kuten kokoomuksen talousguruna pidetty kansanedustaja Juhana Vartiainen harvinaisen avoimesti makusteli.
Malli ei ole perusteltavissa hyväksyttävillä järkisyillä, koska siinä ei ole kysymys työttömän aktiivisuudesta tai aktivoimisesta, vaan siitä, pestataanko työvoimaa tai järjestetäänkö palveluita. Nurinkurisesti malli mahdollistaa sen, että ihminen voi joutua olemaan ilman tarvitsemaansa palvelua ja siitä vielä rangaistaan häntä.
Mikä mahdollisuus tämä onkaan leikkaushinkuisille: säästetään palveluista ja nipsaistaan vielä niitä ilman jäävien ruokarahoista.
Kun ajat paranevat, ei tällaista enää voi noin vain viedä läpi. Kriisiahdingon katveesta viimein valoa näkevät pystyvät pysähtymään ja katsomaan hankkeiden läpi. Näin on käymässä nyt. Aktiivimallin vastustajat eivät suinkaan rajoitu niihin, joilla on oma lehmä ojassa. Kriisin helpottaessa sumu hälvenee, ja yhä useampi näkee yhä tarkemmin todellisia tarkoituksia.
Vedätysten aika päättyy, ja seuraava ikkuna avautuu vasta seuraavassa kriisissä, joka vääjäämättä jossakin vaiheessa tulee. Siihen voi mennä vuosia, mutta odotellessa viimeiset vedot yritetään runnoa maaliin epätoivoisinkin keinoin.
Aktiivimallin kanssa on alennuttu erityisesti kokoomuksen piiristä erikoisiin hyökkäyksiin: mallia kritisoinutta Apu-lehden bloggaajaa Saku Timosta yritettiin hiljentää, mallia vastustavan kansalaisaloitteen tekijää vastaan suunnattiin jykevä mustamaalausoperaatio ja oppositiojohtajaksi uudelleen nousevaa Antti Rinnettä käytiin ryöpyttämään hänen käyttämänsä sanan vuoksi. Kaikki esimerkit kertovat harhauttamisesta, jolla suunnataan huomiota pois itse asiasta.
Vastahyökkäykset ovat jokseenkin odotettuja, eikä niiden tyylikään tarkemmin ajateltuna juuri yllätä. Ne ovat temppuja, joihin turvaudutaan, kun on hätä kädessä, kun ei muutakaan voida ja kun ymmärretään, että vedätysten aika päättyy.