Jos tietäisin, en väittäisi
Tämä on ensimmäinen Seura-blogini. Tarjouduin hommaan aivan vapaaehtoisesti, vaikka minulla olisi muitakin hommia.
Mitä hommia? No, minä kun tykkään puolustaa suomalaista alkutuotantoa, jota maataloudeksi sanotaan. Ja puolustaa maaseutua yleensä.
Kaikki alkoi pikkupoikana, kun naapurin proletaari tuli pihamme poikki työväenlehti kädessään ja haukkui minulle, alle kymmenvuotiaalle isääni laiskaksi. Maajussilla ei kuulemma ole töitä, kun hiukan keväällä ja syksyllä.
Sain kimmokkeen sen juopon puheista ruveta jossain vaiheessa puolustamaan turvenuijia.
Sellainen laiskimus itsekin olin, päätoimisesti, 25 vuotta. Touhusin kaikkea maatalouteen liittyvää, porkkanoita, viljoja, valkosipulia, tattaria, öljypellavaa, kiinankaalia, lanttua, punajuuria, urakointia ja touhusin myös sikojeni suoramyyntiä.
Olin tyypillinen maajussi, intohimosta tein töitä kaiken aikaa. Arvelin että työtäni arvostetaan, kun minä itse pidin sitä kunniakkaana, yhteiskunnalle tärkeänä.
Sitten loikkasin oravanpyörästä ja jatkoin sivutoimisen kuvajournalistin hommia, nyt päätoimisesti. Tuttavani sanoi, että hyvään aikaan teit tuonkin päätöksen. Tuli seinä jaksamisessa vastaan.
Niin tein. Nyt ei tulisi enää viiden vuoden jälkeen pieneen mieleenikään hypätä traktorin hyttiin tai karjun karsinaan. Sen verran sellainen työ vaati intohimoa. Aikansa kun törkyä tulee niskaan poliitikoilta ja mediasta, huomaa ettei tämä ehkei olekaan niin tärkeää.
Nyt olen urbaani maassa, jossa puheessa käytetään vokaaleita vain konsonanttien tilkkeenä. Kävelen napikengät jalassa mukulakiviä ja asvalttipintaa pitkin. Mutta pirulauta kaupunkilaiseksi minua ei saa, vaikka pikkusormi pystyssä viilennetystä valkoviinilasista joskus siemailenkin. Täällä Sloveniasa, eikä muuallakaan Balkanilla ei ole samanlaista mentaliteettia kuin Suomessa. Ei taida olla missään maailmassa.
Suomalaisesta tulee kaupunkilainen heti kun puusta tullaan alas. Termi kaupunkilainen ei tarkoita kaupungissa asuvaa, vaan yhdellä silmällä vessapaperirullamonokkelin läpi katsovaa wannabe-idealistia. Sellaista tuulivoimaa kannattavaa muovikenkäistä ekohippiä, jonka lautaselle ei mahdu kuin tofua, sademetsäravinteita, espanjalaisia jätevesitomaatteja ja avokadoja Meksikosta.
Sellainen kannattaa sähköautoilua, vaikka ei henkilöautoa itse tarvitsekaan.
Sellaisen kaupunkilaisen nenään lehmänpaska pellolla haisee karmeammalle kuin Helsingin kaupungin valuttama ihmispaska Hietsulla.
Sellaiselle ihmiselle kelpaa koiranpaskan peittämä ihmisjätevesilietekerros leikkipuistossa, mutta ei puhdas suomalainen maaseutu. Ja se väittää, että maalaiset sotkevat sen uimavedet. Se väittää, että Suomenlahdessa on vasta nyt sinilevää.
Jos sen tietäisin, ei väittäisi.