Venäjä sotii Ukrainassa – miksi rauhanliike vaikenee?
Takavuosikymmenien ärhäkkä rauhanliike löysi vastustettavaa sotaa maailman toiselta laidalta. Nyt sihti on ilmeisen hukassa – edes Ukrainan hätä ei innosta rauhanmielenosoituksiin.
Pian Boris Nemtsovin murhan jälkeen viime lauantaina sananvapautta puolustava Suomen PEN kuulutti väkeä surumielenosoitukseen Venäjän suurlähetystön eteen Tehtaankadulle.
Sateiseen iltaan kokoontui kynttilöineen 150 osanottajaa.
Järjestävä taho kiinnittää huomiota, sillä kirjailijajärjestö organisoi rauhantapahtumaa. Eikö maassa ole enää erityisiä rauhanjärjestöjä, joille tällainen toiminta lankeaisi luonnostaan?
Euroopassa on kuluneen vuoden aikana syttynyt ilmisota, Lähi-idässä kiihkoislamistinen Isis katkoo kauloja ja pilkkaa ihmisoikeuksia, Afrikan hirmutöistä puhumattakaan.
Hiljaista on ollut toreilla ja turuilla, vaikka nyt jos koskaan olisi ollut aihetta valmistaa banderolleja, maalata plakaatteja ja huutaa rytmikkäästi mielenosoituksessa vaikkapa:
Venäjä pois Krimiltä, näpit irti Ukrainasta!
Vaan ei mitään. Toki kurdit ja syyrialaiset ovat yrittäneet osoittaa mieltään kotiseutujensa auttamiseksi. Täkäläinen kantaväestö on lähinnä vain töllistellyt.
Toisin oli takavuosikymmeninä. Rauhaa puolustettiin rauhanmarssein, rauhanjunin, taksvärkein ja festivaalein. Vaikka avoimet konfliktit olivat täältä katsoen pääasiassa kaukomailla, kuten Vietnamissa, Chilessä tai Mosambikissa, silti mentiin hiukset ja liput hulmuten.
Koskaan laukaisemattomia euro-ohjuksiakin vastaan marssittiin, Kiovaan matkusti opiskelijoiden ja työläisten rauhanvaltuuskuntia rauhaa ja ystävyyttä juhlimaan. Nyt Ukrainan siviilejä saa pommittaa raketinheittimin ja tykein rauhanpuolustajiemme häiriintymättä. Siinä missä ennen kaiutettiin solidaarisuutta nigerialaiselle kansalaisoikeusaktivistille, venäläisen oppositiojohtajan murha ei täkäläisiä rauhanvoimia näytä juuri liikauttavan.
Lähellä on ajatus, että suomalaisten rauhansotureiden viholliskuvan pitäisi tulla lännestä, jotta torilla tavattaisiin. Rauha pyrittiin menneinä vuosikymmeninä monopolisoimaan poliittisen pelikentän vasempaan laitaan. Yksi vahvimmista rauhanjärjestöistä olikin SKP:n vähemmistön hallitsema Rauhanpuolustajat ry.
Nettihaun perusteella selviää, että sen niminen järjestö on toki edelleenkin olemassa. Muita ovat Rauhanliitto, Sadankomitea, PAND – Taitelijat rauhan puolesta, Naiset rauhan puolesta… yhteensä niitä on noin 30.
Isoimmilla on omat toimistot ja siellä palkatut työntekijät. Suurin osa nauttii valtion tukea. Opetus- ja kulttuuriministeriön tuki on tänä vuonna yhteensä 540 000 euroa, ulkoministeriön projektirahat päälle. Viime vuonna esimerkiksi Rauhanpuolustajat sai tukea valtiolta 172 000, Rauhanliitto 178 000, Rauhankasvatusinstituutti 66 000, Sadankomitea 65 000 ja PAND 15 000 euroa. (Tähän joukkoon eivät kuulu esimerkiksi YK-liitto, Ahtisaaren CMI tai Kirkon ulkomaanapu.)
Otan riskin ja kysyn itsekseni tyhmiä kysymyksiä. Mikä on valtion tukeman rauhanliikkeen tulosvastuu? Onko rauhantyö muuttunut toimistopuuhasteluksi? Kuinka monta tuntia tai päivää lisää rauhaa saamme maailmaan reilulla puolella miljoonalla eurolla?
Kattojärjestö Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius vastaa sähköpostissaan. Hän kertoo, että liiton työ on ”vaikuttamistyötä taka-alalla, tiedon tuottamista ja valistusta”. Suurin osa työstä lähtee vapaaehtoispohjalta, hallituksen jäsenille ei makseta kokouspalkkioita. Yksilöjäseniä hänen järjestöllään on 250, työntekijöitä kaksi kokoaikaista ja kaksi puolipäivästä.
Entä toiminnan näkyvyys? Lodenius vetoaa Ilkka Taipaleen kiteytykseen: Olemme hengen, ei jalkojen liike.
”Ja sitten kun porukka, siis kansalaiset, tuntee tarvetta marssia rauhan puolesta tai tehdä niin, sitten me voimme kanavoida ja tukea sitä aktiviteettia”, Lodenius kirjoittaa.
Hän viittaa Irakin sodan vastaisiin mielenosoituksiin, joissa ”tuhansia ja tuhansia oli kaduilla”.
”Nekin omalta osaltaan vahvisti sitä, että emme lähteneet mukaan USA:n koalitioon Irakissa.”
Aivan, tämä on nähty ja koettu, mutta entä lähempi ja ajankohtainen ongelma: Venäjän hyökkäys Ukrainaan?
Kuin tilauksesta Rauhanliiton nettisivuilla oli ilmoitus keskustelutilaisuudesta, jonka aiheena oli Ukraina. Sehän piti testata.
Helsingin keskustakirjaston takaosaan oli kokoontunut 18.2. noin 30 keski-ikäistä ja vanhempaa kansalaista kuuntelemaan Itä-Suomen yliopiston professorin Pertti Joenniemen, Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Sinikukka Saaren ja toimittaja Jarmo Koposen Venäjä/Ukraina-analyysejä.
Parituntinen keskustelu oli kolmen A:n tilaisuus: avoin, asiantunteva ja analyyttinen. Toki rauhanliikkeen vanha neuvostofalangi koetti muutamissa yleisöpuheenvuoroissa katkerana vängätä, ettei Venäjää voi moittia, koska USA silloin sitä ja tällöin sitä. Älykkäämpien argumenttien paine vaiensi heidät kuitenkin pian.
Jos tämä on nykypäivän rauhanliikettä, loivennan kritiikkiäni.
Toinen kysymys tietysti on, tarvitaanko tällaiseen kansainvälispoliittiseen tiedonlevitykseen rauhanjärjestöä. Yhtä hyvin asiantuntijatilaisuuden olisi voinut järjestää Ulkopoliittinen instituutti, Helsingin Sanomat, yliopisto tai paikallinen kirjasto.
Kirjoittajan ei pitäisi heittää ensimmäistä kiveä, sillä hän ei ole koskaan laittanut rintapieleensä peace-merkkiä.