Kun salaatti muuttui katkaravuksi

Teimme äskettäin tämän syksyn viimeisen mökkireissumme. Purimme lasten trampoliinin ja nostimme ulkokalusteita sivuun pahimmilta myrskyiltä.

Mökillä äiti on usein parhaimmillaan. Hän on huoleton ja nauttii lapsenlapsistaan. Nytkin äiti pelasi poikani kanssa lukemattomia kertoja jalkapalloa ja taisteli hänen kanssaan lasermiekoilla. Tyttäreni kanssa hän liimaili tarroja vihkoon ja puuhasteli leikkimökissä.

Mökillä usein kaikki on niin kuin ennen ja saatan jopa unohtaa hetkeksi sairauden, joka muuten väijyy takaraivossani joka päivä. Mutta vain hetkeksi kunnes äiti tulee päivän neljännen kerran kysymään, ovatko hänen jalassaan olevat housut minun. Tai tiedustelee, että kenen tämä mökki on.

 Oireet hiipivät pikkuhiljaa

Nyt jälkikäteen äitini ensimmäiset Alzheimeriin liittyvät oireet tuntuvat ilmeisiltä. Silloin en osannut yhdistää niitä tähän salakavalaan tautiin.

Maksukorttien pin-koodit unohtuivat. Työnteko vaikeutui. Minun ja mieheni silloisen kodin rappukäytävän ovikoodin hän kirjoitti tussilla käsilaukkunsa sisävuoreen. Välillä kadoksissa oli lompakko, välillä puhelin. Pihvit paloivat pannunpohjaan. Salaattiannos meni mikroon.

Syytimme vaihdevuosia, hajamielisyyttä ja sähläämistä. Emme tajunneet, että Alzheimer teki tuloaan.

Äitini äiti, mummini, sairasti myös Alzheimeria. Tauti todettiin hänellä vasta vanhemmalla iällä ja se vei lopulta hänet hautaan  kahdeksankymppisenä. Kun mummini sairastui, äiti kävi testauttamassa kantoiko hän Alzheimerilla altistavaa APOE4-geenimuotoa. Testi oli positiivinen.

Äiti rupesi opiskelemaan avoimessa yliopistossa pitääkseen aivonsa vireinä. Äitiä pelotti, mutta hän päätti pitää itsestään huolta. Altistava geenimuoto kun ei tarkoita välttämättä sitä, että Alzheimer periytyisi automaattisesti. Asiasta ei puhuttu kotonamme juuri ollenkaan.

Noin seitsemän vuotta sitten äitini laihtui yhtäkkiä. Hän ei laihduttanut, mutta paino tippui radikaalisti. Vielä tuolloinkaan emme ymmärtäneet, mistä oli kyse. Tai emme halunneet ymmärtää.

Hän ei vaikuttanut sairaalta, oli hyväkuntoinen ja jaksoi touhuta puutarhassa ja mökillä. Kunnes jossain vaiheessa kauppareissuilta ei tullutkaan kotiin listan mukaisia ostoksia. Tuli kassikaupalla nuudeleita. Kun yhdeltä kauppakeikalta unohtui salaatti, hän palasi hakemaan sitä. Puolen tunnin kuluttua äiti tuli kotiin pakastekatkarapujen kanssa.

Sain ensimmäisen lapseni joulukuun lopussa 2009. Tuo joulu oli viimeinen, jonka äitini järjesti vanhempieni kotona. Vielä tuolloin kaikki käytännön asiat onnistuivat häneltä jotenkuten siedettävästi. Muistan kuitenkin touhunneeni keittiöapulaisena ison mahani kanssa, koska äiti ei tiennyt mitä pöytään piti laittaa. Edeltävänä päivänä ruokakaupassa hän oli toistuvasti lappanut ostoskärryihin samoja ruokia, joita oli asetellut sinne jo hetkeä aiemmin. Sinä jouluna meillä syötiin reilusti porkkanalaatikkoa.

Väkisin lääkäriin

Vaikka äitini tiesi perinnöllisestä geenitekijästä, hän ei suostunut hakeutumaan lääkäriin. Muistan miten helteisenä päivänä itkin vauva sylissäni ja rukoilin häntä menemään muistitesteihin, jotta saisimme selvyyden hänen muistiongelmiinsa. Sitä ennen hän oli lyhyen hetken sisään ehdottanut kuudesti, että pojalleni annettaisiin tuttipullosta vettä vaikka tämä oli juuri juonut. Vaipan vaihtokaan ei sujunut ilman, että ohjeistin vieressä uudelleen ja uudelleen miten se tehdään.

Äidin luonne oli muuttunut välillä kiivaaksi ja ajoittain aggressiiviseksi. Isääni kohtaan hän oli osoittanut voimakasta mustasukkaisuutta jo vuosia, täysin ilman syytä. Pääasiassa äiti oli kuitenkin hyväntuulinen ja touhukas. Pieni lapsenlapsi oli hänelle suunnattoman tärkeä ja rakas.

Lopulta eräänä helmikuisena iltana neljä ja puoli vuotta sitten äitini sai psykoottisen kohtauksen, johon liittyi voimakkaita hallusinaatioita. Tuntien taivuttelun jälkeen sain hänet lähtemään mukaani sairaalan päivystykseen. Sitä kautta äiti ohjattiin psykiatriselle osastolle, jossa häntä hoidettiin aluksi mielenterveyspotilaana. Eräs kokenut hoitaja sanoi kuitenkin jo heti alussa isälleni, että kyseessä olisi tyypillinen Alzheimer-kohtaus.

Äiti kotiutui kahden viikon kuluttua sairaalasta ja tutkimuksia tehtiin. Kunnallisen puolen neurologit vakuuttivat meille, että kyse ei olisi Alzheimerista vaan jostakin muusta. Hoitavat lääkärit olivat töksähteleviä ja ylimielisiä, tehdyt tutkimukset kummallisia. Vanhempani kyllästyivät epämääräiseen meininkiin, ja he hakeutuivat yksityisen muistilääkärin vastaanotolle. Jo heti ensimmäisellä kerralla hän totesi, että kyseessä oli Alzheimer. Äidin kohdalla se vaikutti olevan hitaasti etenevää sorttia, vaikka olikin alkanut jo varhaisella iällä. Lääkäri sanoi tuolloin, että äidillä olisi edessään vielä 10-15 hyvää vuotta. Äitini sai kuulla olevansa muistisairas 64-vuotiaana.

Lääkityksen avulla äidin sairaus etenikin alkuun hiljalleen. Aggressiivisuus ja hallusinaatiot katosivat ja tilalle tuli hyväntuulinen ja lauhkea mummi. Tuosta 10-15 vuodesta on kulunut vasta neljä. Lupauksen mukaan meillä olisi siis vielä 6-11 vuotta. Saammeko ne? Ja ovatko ne hyviä?

Voin vain toivoa.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti