Lähellä joulupukkia
Pari viikkoa sitten äidin hoitokodissa järjestettiin perinteiset kevätjuhlat. Suureksi yllätyksekseni siellä esiteltiin taidenäyttely, jossa oli esillä kahdeksan äidin tekemää uutta vesivärimaalausta. Ja ne olivat hienoja!
Mutta yhtä yllättynyt oli äitini. Hän ei muistanut maalanneensa kauniita teoksiaan. Äidin taiteelliset lahjat eivät tunnu katoavan vaikka Alzheimer syö muuten hänen mieltään.
Kevätjuhlissa äiti vinkkasi minut istumaan viereensä erään pöydän ääreen.
”Täältä näkee joulupukin parhaiten”, hän vakuutteli.
Äitienpäivä auringossa
Äidin kunnon heikkenemisen huomaa ehkä parhaiten perinteisissä traditioissa. Vielä viime vuonna äitienpäivänä hän pomppi trampoliinilla lasteni kanssa. Tänä vuonna moinen ei olisi tullut enää mieleenkään.
Mutta me juhlimme äitienpäivää kotonamme tänä vuonna ilman hyppelehtimistä. Grillasimme, ruokailimme ulkona auringonpaisteessa ja äiti ihasteli saamaansa kukkakimppua. Moneen kertaan, koska unohti toistuvasti, että se oli hänen.
Anopilleni hän pahoitteli rentoa vaatetustaan.
”Mun vanhempani sanoivat, että en saisi lähteä näin epäsiisteissä vaatteissa”, hän selitti.
Hänen vanhempansa ovat kuolleet kauan sitten.
Liikkuminen vaikeutuu
Äidin fyysinen kunto on alkanut rappeutua yhä enemmän. Liikkuminen on yhä vaikeampaa ja hän väsyy helposti. Yhä useammin huomaan köpötteleväni hänen kanssaan käsikynkkää, jotta hän saa otettua minusta tukea. Polvien kulumat vaikeuttavat kävelyä.
Vielä talvella vein hänet kävelylle hoitokodin lähellä olevaan merenrantaan, mutta enää äiti ei ehkä jaksaisi tallustella sinne ja takaisin. Se on sääli, sillä hänen fyysinen toimintakykynsä säilyi hyvänä hämmästyttävän pitkään.
Mutta onneksi hoivakodilla on ylimääräinen pyörätuoli, jota voi lainata kävelyretkille. Taidamme koeajaa sen lähitulevaisuudessa.