Etelän ristin alla kaikki on mahdollista

Julisteen kuvassa kypäräpäinen hymyilevä nuori mies on syöksymässä koskeen pieni kelkantapainen käsissään. Kyseessä ei ole varoitus siitä, mitä turistien ei missään tapauksessa pidä tehdä, vaan mainos siitä, mitä he halutessaan voivat. Uudessa-Seelannissa vain mielikuvitus on esteenä erilaisten aktiviteettien harjoittamiseen – jos vain on rahaa.

Vietimme Rotoruan matkailukaupungissa pidempään kuin aioimmekaan sadetta pitelemässä. Heti auringon alkaessa paistaa mekin ryntäsimme ulos hostellista ja alehintaisenakin melko hintavalle kokopäiväretkelle patikoimaan vulkaanisiin maisemiin sekä gondolin kyydissä näköalakukkulalle viininmaistajaisiin (joka oli kylläkin erittäin edullinen).

Kukkaron salliessa olisi voinut kokea monenmoisia elämyksiä, joista benjihyppy ja tulivuoren kraateriin laskeutuminen helikopterilla olivat arkipäiväisimpiä. Jokaisen hostellin alua pursuaa esitteitä, joiden kuvissa iloiset ihmiset hyppivät lentokoneista tai roikkuvat liitovarjosta.

Rikki antaa vedelle kivan sävyn. (IL)

Autolla liikkuessa pääsee tietenkin helpommin nähtävyyksien äärelle kuin pitkänmatkan bussilla. Toisaalta liftaaminen on Uudessa-Seelannissa melko helppoa, joten jos onnistuu saamaan kyydin patikkapolun päähän, on lysti käytännössä ilmaista. Ja kun astelee hostellin yhteiskylpyhuoneen juuri pestylle lattialle japanilaishotellin kertakäyttötohvelit jalassaan, saa ilmaiseksi lähes autenttisen omakohtaisen Bambi jäällä -elämyksen.

Meidän lompakkomme ei kuitenkaan kestänyt enempää. Olisimme silti viettäneet Rotoruassa vielä päivän pidempään. Jatkuvan reissun päällä olemisen rasitus tuntuu siinä, että ei ole enää paloa vaihtaa jatkuvasti paikkaa ja janota uusi kokemuksia, vaan ennemmin tukikohtaa, johon asettua. Viihtyisässä hostellissamme ei kaupunkifestivaalien takia ollut kuitenkaan enää tilaa, oten jouduimme miettimään seuraavaa kohdetta.

Viininmaistajaisissa esiin oli tullut aivan uusi vaihtoehto, itärannikon pikkukaupunki Gisborne, josta emme olleet aikaisemmin kuulletkaan. Sieltä oli saatavissa viikonlopuksi järkevän hintainen majapaikka, joten päätimme suunnata bussimatkamme sinne.

Majoituksen varattuamme huomasimme, että kyseinen lomahotelli sijaitsee itse asiassa rannalla. Meillä oli lisäksi kahden hengen bungalow, toki jaetulla kylpyhuoneella, joten valinta alkoi tuntua onnistuneelta, varsinkin kun paikkakunnalle ennustettiin kolmenkymmenen asteen lämpötiloja. Käytössä olisi lisäksi yhteiskeittiö ja kävelymatkan päässä olisi tuttu halpisruokakauppaketjun liike, joten ruokabudjetti pysyisi kurissa.

Gisbornekaan ei ole mikä tahansa tuppuinen satamakaupunki. Se oli ensimmäinen paikka, johon löytöretkeilijä James Cook Uudessa-Seelannissa rantautui. Gisborne on myös ensimmäinen paikkakunta, jossa maapallolla näkee uuden päivän auringonnousun ja sitä toki kävimme mekin ihailemassa.

Gisbornessa näkee auringonnousun ensimmäisenä maailmassa. (IL)

Perille saavuimme neljän ja puolen tunnin maisemamatkan jälkeen illalla. Hotelli oli jännästi sataman vieressä ja keskellä varastoaluetta, mutta tosiaan uimarannalla. Rannan ja bungalowin välissä oli vieläpä uima-allas. Bungalow oli rivitalon päätyhuone, joka oli erittäin yksinkertaisesti sisustettu, mutta siisti ja toimiva. Kaksi sänkyä ja tuolia, sekä pöytä ja roskis. Kaksi ikkunaa, joten läpihuoneen tuuletus onnistui, oven edessä yhteisterassilla pieni pöytä ja tuoli.

Nurmialueella oli kahden rivarin välissä kaasugrillikatos ja kaksi ruokapöytää. Saniteettitilat olivat viereisessä rakennuksessa ja kauempana sijaitsevaan miesten vessaan oli tasan minuutin kävelymatka. Omituisena erikoisuutena saniteettitiloissa soi läpi vuorokauden listapoppia soittava paikallisradio. Suihkussa oli ylellisyysvarusteena hyvin ja tarkasti toimiva lämpötilan säädin, jota myös yksiotehanaksi joskus ammattipiireissä kutsutaan. Koko aluetta suojasivat valtavat araukaariat.

Järkytys odotti yhteiskeittiössä. Emme olleet tajunneet, että resorttimme on itse asiassa paremman luokan leirintäalue, johon vieraat tuovat omat ruokailuvälineensä. Keittiöstä ei etsimälläkään löytynyt muita ruuanlaitto-ja ruokailuvälineitä, kuin jonkun asukkaan sinne jättämä huonokuntoinen kattila, muutama muovilautanen, pari muovilusikkaa ja vihannesveitsi. Tämän huomasimme kaupassa käytyämme ja aloimme aprikoida, millä paistaa pihvit ja millä niitä leikkaisi. Vaikka olemme tottuneet tekemään ruokaa niillä välineillä, joita käytössä on, niin olisi toki hyvä, jos käytössä olisi jotkut välineet.

Päädyimme tietysti grillaamaan pihvit ulkogrillissä. Tosin oli jo pimeää ja grillin sallittu käyttöaika oli loppunut iltayhdeksältä, mutta hätä ei lue lakia. Vihannesveitsellä pienimme pihvimme lautasella vuorotellen, lisukkeena olleen kukkakaalin viipaloi Tanja. Lentokoneesta mukaan ottamistamme muovihaarukoista oli nyt hyötyä, samoin pikkulusikoista aamiaisella, kun lapioimme sitruunajugurttia kitusiin. Käyttäydyimme kuin saksalainen naapurimme Balilla ja vetäydyimme huoneeseemme tilapäisesti kaappaamamme vihannesveitsen kanssa. Loppujen lopuksi resorttimme osoittautu varsin viihtyisäksi ja asukkaat tervehtivät toisiaan, moni ryhtyi lyhyesti sanallekin.

Hostellimme Gisbornessa oli loppujen lopuksi varsin mukava. Kuvassa myös grillikatos. (IL)

Matkaillessa oppii varautumaan asioihin, joita ei edes kuvittele tulevan vastaan. Ja joustavuus lisääntyy. Kokkaamisessa pitää sopeutua olosuhteisiin ja mahdollisuuksien mukaan parantaa niitä. Olen sopeutunut ajan myötä myös yhteisvessoihin ja -kylpyhuoneisiin, mutta ulkovessat ovat sitten lapsuuden olleet lähinnä pakollinen paha kesämökeillä. Edelleenkin kuljen saniteettitiloihin mieluimmin sisäkautta, mutta kun harvinaisen lämpimässä Uuden-Seelannin kesäyössä tuli vessakäynniltä ja alkoi tuijotella taivaalle noussutta Etelän ristiä ja sen vieressä erottuvaa Linnunrataa, niin välttämättömyydestä tuli hetkeksi hyve.