Ihmisroska ei siivoamalla lopu

Jaa kaverilleTilaa Seura

Ikäistään varmasti vanhemman näköinen, hieman rähjäinen mies pysähtyy ulkopöytämme viereen Pamplonassa ja alkaa jutella. Olemme syömässä pintxoja ja vaikka ne ovatkin halpoja, miekkonen tuskin on syönyt sellaisia pitkään aikaan. Hän on henkilö, josta oululainen kaupunginvaltuutettu Riikka Moilanen epäilemättä käyttäisi sanaa ihmisroska.

Kodittomuus on Suomessakin ongelma, on ollut jo vuosikymmeniä. Viisikymmentäyksi vuotta sitten tappavilla talvipakkasilla ongelma äityi Helsingissä niin pahaksi, että asunnottomille perustettiin asuntola, sittemmin Liekkihotellina ja Lepakkolinnanakin tunnettu. Vaikka asunnottomuutta on viime vuosina saatu vähennettyä, sitä ei ole saatu poistettua.

Jo pieni kierros ympäri Eurooppaa tuo turistin silmien eteen sen, mitä hän tuskin haluaisi matkakohteissaan nähdä: asunnottomia, kerjäläisiä, ravintolapöydissä kierteleviä pikkurihkaman myyjiä. Euroopassa asiat ovat vieläpä hyvin, sillä harvemmin meillä asutaan kaatopaikoilla. Joka tapauksessa nuo kaikki olisivat varmaankin Moilasen mielestä ihmisroskaa, jonka kuuluisi olla poissa ”kunnon ihmisten” silmistä.

 

 

Tämä ei ole ihmisroska.

Tämä on roskaa… © IL

Afrikkalaiset kaupustelijat ovat Euroopassa jo aika vanha ilmiö, mutta kokemuksena aina yhtä lohduton. Onnekkaimmat saavat kaupaksi laukkuväärennöksiä tai sateenvarjoja, mutta suurin osa yrittää kiertää ravintoloiden pöytiä yrittäen myydä kiinalaista matkamuistorihkamaa. Sellainen elämä tuskin on heille se rikas onnela, johon he kuvittelivat lähtevänsä.

Ja mistäkö rihkama tulee? Todennäköisesti tukkukauppiailta, joilta koko satsi on pakko ostaa kertaheitolla, tai ainakin maksaa päivittäin sovittu provisio, oli myyntiä tai ei. Myyntitilejä ei tässä maailmassa tunneta. Houkutus lisäbisneksen tekoon taskuvarkauksilla onkin monella myyjällä vastustamaton.

Suomessa usein ajatellaan, että meikäläiset asunnottomat ovat ryypänneet kämppänsä ja sitä ennen ehkä työpaikkansa. Näinkin monesti on, mutta monesti myös syy-seuraussuhde on toisin päin. Kun on joutunut kadulle, esimerkiksi avioeron ja työttömyyden iskiessä päälle yhtä aikaa, on helppo alkaa käyttää päihteitä kestääkseen kadulla.

Toivoisin, että edes joskus, ohikiitävän sekunnin, nämä ihmisroskasta puhujat pysähtyisivät miettimään ihmisarvon käsitettä. Siis jonain muunakin kuin vain heille kuuluvana hyveenä.

Miltä tuntuu kiertää illasta toiseen kauppaamassa tavaraa, jota kukaan ei halua ostaa edes säälistä.

Miltä vanhasta bilbaolaismiehestä tuntuu, kun hän yrittää turhaan ansaita muutaman lantin laulamalla viikonloppua viettäville ravintola-asiakkaille, joista monet ovat miehen parempionnisia ikätovereita? Miltä tuntuu yrittää löytää edes jokin lämmin yöpymispaikka talvipakkasilla?

 

 

Ihmisiä, ei roskaa.

…ja nämä ihmisiä. Helppoa, eikö totta? © IL

Mainitussa Pamplonassa mies kerjäsi kadulla ja hänen edessään olevan pahvilaatikon kyljessä oli lappu, jossa hän kertoi ottavansa myös ruokalahjoituksia. Tämä epäilemättä niitä varten, jotka kuvittelivat, ettei miehen hätä ole todellinen.

Itse en tiedä, miltä tuollaiset asiat tuntuvat ja toivon, etten koskaan saakaan tietää. Voin silti yrittää kuvitella ja jopa samaistua. Sille on sanakin: empatia.

Ihmisroska ei häviä sillä, että se siivotaan vartijoiden ja poliisien toimesta pois silmistä. On totta kai hyvä, että taskuvarkaat eivät pyöri asemilla väijymässä matkalaisia, eivätkä narkkarit ryöstele ihmisiä kaduilla.

Kuitenkin paras tapa poliitikollekin päästä ei-toivotusta aineksesta eroon on yrittää huolehtia siitä, että ihmisten ei tarvitsisi kerjätä kaduilla tai kaupitella kiinalaista rihkamaa ravintolapöydissä henkensä pitimiksi.

Miten se tapahtuu, on jo sitten paljon monimutkaisempaa, mutta vaikeisiin ongelmiin harvoin onkaan yksinkertaisia ratkaisuja. Ja sellainen ei varmasti ole se, että ongelmia ratkomaan valittu poliitikko kutsuu kovaonnisia ihmisiä roskaksi. Tai kukaan muukaan.

Pamplonalaismies, joka pysähtyi pöytämme eteen puhui pitkään. Tanja ymmärsi sen verran, että hän kertoi kovaosaisuutensa syistä. Parikin kertaa mies halusi kätellä ja halata meitä. Tarjosimme hänelle kolikkoa, mitä emme usein tee, mutta hän ei halunnut ottaa sitä vastaan, sillä hänelle oli tärkeämpää, että joku kuuntelee, ottaa kontaktia. Ei ajattele, että hän on ihmisroska.

Lopulta Tanja sujautti kolikon miehen taskuun. Hän lähti jatkamaan matkaa ja me jäimme syömään pintxojamme. Talvi on tulossa Pohjois-Espanjaan ja se on sielläkin kylmä.

X