Interrail avasi Euroopan silmien eteen
Elokuu 1989. Seison Marseillen pimentyneessä, helteisessä illassa pakettiauton kylkeen puhkaistun palvelutiskin edessä. Auton sisälle on rakennettu pizzauuni ja vilkuilen tämän siirrettävän pikku pizzerian listaa.
Tilaan sen, mihin ranskantaitoni juuri ja juuri riittää: ”Trois grande jambon, s’il vous plait!” Kolme isoa kinkkupizzaa, olkaa hyvä! Myyjä mittailee minua päästä varpaisiin, mikä ei ole kovin pitkä matka, näyttää halkaisijaltaan puolimetristä pizzalapiotaan ja kysyy epäillen: ”Grande?”
Paniikissa mieleeni ei tule sanaa pieni, petit, ja keskikokoa, moyen, en tuolloin edes tiennyt. Mediumkin olisi varmaan käynyt, mutta en muista sitäkään, joten soperran itku silmässä ”oui, grande”. Myyjää naurattaa, samoin vieressäni seisovaa toista asiakasta. Hyvä kun joitain.
Elokuussa tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta ensimmäisestä isosta ulkomaanmatkastani. Kyseessä oli Interrail ja junan alle jäi kahden viikon aikana kuusi maata. Monacoon vei bussi.
Rautatiet veivät maailmalle. © IL
Lähdin matkaan kahden koulukaverini, Antin ja Jarin kanssa (molemmat ystäviäni edelleen). Päätimme sijoittaa osan kesätyörahoistamme Euroopan-kiertueeseen.
Aikaa reissuun oli vain kesätöiden loppumisen ja opiskelujen jatkumisen välissä, joten suunnittelimme aikataulut mahdollisimman tarkkaan. Kuusi maata neljässätoista päivässä tarkoitti sitä, että kovin syvällistä perehtymistä kohteisiin ei ollut tiedossa.
Matkatoimistosta sai Interrail-kortin oheen Euroopan juna-aikataulun, jonka koko olisi saanut Kalle Päätalon tuntemaan itsensä taskukirjojen tekijäksi, jos olisi sen jossain nähnyt.
Tuon matkan jälkeen olen aina muistanut Euroopassa matkatessani muistaa lausua hiljaiset kiitokset Jean Monnet’lle ja euron keksijöille. Erilaisissa Facebookin Aasian-matkailuryhmissä yleisin kysymys on, kannattaako valuuttaa vaihtaa Suomessa vai vasta perillä, tai ehkä sittenkin nostaa automaateista (vastaus: automaateista).
Me olisimme ehkä tuolloin kysyneet Euroopan-kiertueen rahanvaihtopolitiikasta samaa, jos olisi ollut edes sähköpostilista, missä sellaista tiedustella. Suosikin Eki-setä ei valitettavasti vastannut tämän alan kysymyksiin.
Niinpä vaihdoimme kunkin oletetun kohdemaan valuuttaa kotimaan pankissa siemenrahoiksi ja otimme mukaan riittäväksi olettamamme määrän matkashekkejä.
Nykyihmisille matkashekki saattaa olla tuttu rahamuseosta tai hyvin vanhojen ihmisten puheista, mutta tuohon aikaan se oli erittäin toimiva ja turvallinen systeemi, vaikka vähän työläs.
Shekit nimittäin piti vaihtaa käteiseksi pankissa ja allekirjoittaa henkilökohtaisesti pankkihenkilön silmien alla. Joissain kaupoissa ja ravintoloissa niillä tosin saattoi jopa maksaa suoraan ja saada vaihtorahan käteisenä.
Matkalla valuutta vaihtui maisemien tahtiin, parhaimmillaan kerran päivässä. Jos joltakulta meistä loppui tietyn maan valuutta, voi lainata matkatoverilta ja saada vastaavasti toisessa valuutassa takaisin. Illat kuluivatkin rattoisasti vaihtokursseja laskiessa.
Interrail alkoi tietysti laivamatkalla, eli Viking Linen kansipaikoilla Tukholmaan. VL:llä oli erityisiä makuusaleja juurikin reilaajia ajatellen, joten pelkillä kansituoleilla nukkumista ei tarvinnut yrittää.
Helgeandsholmen Tukholman keskustassa on ja pysyy. © IL
Yöjunan punkkapaikoilla taasen matka vierähti halki nukkuvan Ruotsin aurinkoiseen Kööpenhaminaan, tosin vain muutamaksi tunniksi.
Aikataulu johdatti meidät saman tien ensimmäistä kertaa suureen maailmaan, Hampuriin, sinnekin vain hostelliin yön yli ja maistamaan ensimmäisen kunnon saksalaisen oluen. Suuntana oli vielä suurempi maailma, Pariisi, jonne pääsemme ensi kerralla.