Interrail-matka, saagan osa 3

Jaa kaverilleTilaa Seura

Interrail-matka oli yhtä valuutan vaihtoa ja valuutoista ehkä eksoottisin arvonsa puolesta oli Italian liira, joka oli vähän kuin maan taloudenhoito, surkuhupaisan ja säälittävän rajamailta. Niinpä kuljeskelimme paksut seteliniput vyölaukun vetoketjujen välistä tursuten, vaikkei suuria markkamääräisiä summia mukana ollutkaan.

Veronassa hostellimme oli vanhassa luostarissa, joten makuusalikin oli tavallista vaikuttavampi holvikaarineen.

Kaupungilla kävimme tietysti Julian parvekkeen alla, johon seuraavan kerran astelin parikymmentä vuotta myöhemmin hieman romanttisemmassa seurassa, nimittäin Tanjan kanssa.

Interrail-matkalla minä ja ystäväni myös maistoimme ensimmäistä kertaa italialaista pizzaa. Kuten monet suomalaisturistit, myös me olimme tyrmistyneitä nähdessämme sellaisen ensimmäistä kertaa.

Pizza oli hyvin erilainen kuin vaikkapa Rossossa. Sienet olivat keossa keskellä pizzaa ja reunakin oli epätasainen ja tumma. Epäilytti.

Maku oli tietysti erinomaisen herkullinen ja ymmärsimme, että italialainen ja etenkin sen ajan suomalainen pizza ovat kaksi eri ruokalajia.

Ravintolan omistaja antoi meille syömis-ja lausumisvinkkejä ja opetti samalla naapuripöydän hollantilaistyttöä syömään spagettia pelkällä haarukalla. Opin sen sivusilmällä seuraamalla samalla itsekin.

 

Interrail-matka vei Italian herkkupatojen ääreen.

Opimme matkalla, kuinka syödä pastaa pelkällä haarukalla. © IL

 

Veronasta oli myös kätevä tehdä päivämatka Venetsiaan. Kukaan, joka astuu ensi kertaa junasta Venetsian rautatieasemalla ja astelee ulos, ei voi unohtaa näkyä. 30-luvun asemarakennuksen hälinästä astutaan suoraan epätodelliselta, lähes kulissimaiselta tuntuvaan maailmaan.

Suoraan edessä on Grande Canale, jonka toisella puolella seisovat keskiaikaiset palazzot ja itse kanavassa puikkivat vesibussit, vaporettot. Vasemmalle lähtevä katu tuntuu katoavan jonnekin menneeseen aikaan talojen väliin.

Seikkailessamme kaupungin sokkeloissa tajusimme yhtäkkiä, että meille tulee kiire junalle. Aivan varmoja aseman sijainnista emme olleet, joten lähdimme kiiruhtamaan suurin piirtein sinne päin.

Ajattelimme kysyä tietä, mutta kukaan meistä ei osannut italiaa välttämättömiä kohteliaisuuksia enempää ja nekin sinne päin.

Päätin yhdistellä sanoja luovasti ja kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta: ”Ferrovia?” Ja kyllä, rautatie on ”rautatie” italiaksikin ja meille osoitettiin tie asemalle.

Tehdessämme lähtöä Italian herkkupatojen äärestä hoksasimme olevamme edellä aikataulusta päivän verran. Ajatus oli pysähtyä vielä Münchenissa ja Hampurissa, mutta mitäpä sitä ennen? Matka kulkisi Itävallan läpi, joten yhtä hyvin voisimme ottaa yön yli pysähdyksen alppimaassa, Innsbruckissa.

Myös Tirolin pääkaupunki oli helteinen saapuessamme. Asemalla meidät yhytti punahampainen ystävällinen mummeli, joka kysyi, tarvitsemmeko majapaikkaa. Jo vain, ja kun tolkutonta määrää shillinkejäkään ei tarvinnut latoa rouvan kouraan, seurasimme häntä hänen kotiinsa.

Koti oli siisti, kuten olettaa sopi. Pienen keittiön sisustukseen toi pikantin lisän mustavalkoinen kuva rouvan nähtävästi edesmenneestä aviomiehestä saksalaisessa upseerin univormussa ja rautaristi kaulassa.

Saimme käyttöömme huoneen ja arvoimme, ketkä kaksi nukkuvat parisängyssä ja kuka lattialla. Itse asiassa hintaan ei lopulta kuulunutkaan muuta kuin huone ja petivaatteet, esimerkiksi suihku maksoi erikseen.

Olimme saaneet tulomatkalla Hampurin rautatieasemalla suomalaisreilaajalta vinkin, jonka mukaan Innsbruckin vieressä kohoavalle vuorelle vievällä köysiradalla saa reilikortilla reilun alennuksen.

Vinkki tuntui meistä tuolloin ystävälliseltä, mutta tarpeettomalta. Nyt päätimme testata sen, kun yhtäkkiä kaupungissa kerran olimme. Ja paikkansahan se tietysti piti.

Lämpötila yli viidensadan metrin korkeudessa sijaitsevassa keskustassa hipoi kolmeakymppiä, kun astuimme köysiradan vaunuun. Naureskelimme puolalaisten ja italialaisten turistien toppatakkeja, meillä oli shortsit ja t-paidat (ja vyölaukut).

Matkalla ylös ihastelimme olympiakaupungin hyppyrimäkiä.

Mitä ylemmäs mentiin ja mitä upeammiksi muuttuivat maisemat, sitä enemmän aloimme arvostaa puolalaisten ja italialaisten fiksuutta, mitä pukeutumiseen tulee. Perillä yli kahden kilometrin korkeudessa oli kymmenen astetta ja lunta.

Lämpimiksemme päätimme juosta vuoren korkeimmalla kohdalle, pienelle kumpareelle. Kirmatessamme ihmettelimme, miten kunto onkin vajaan kahden viikon junassa istumisen jälkeen huonontunut niin, että hyvä kun henki kulki.

Kun hengen lisäksi kulki taas ajatuskin tajusimme, että tässä korkeudessa ilma on jo joltisenkin ohuempaa kuin alhaalla.

Toivuttuamme hypotermiasta ja hapenpuutteesta jatkoimme matkaa kohti Baijeria. Rautatiematka Veronasta Müncheniin kulkee enimmäkseen Alpeilla ja maisemat ovat tyrmäävän hienot.

Mûnchenissa meillä oli yön yli aikaa, eikä illan ohjelmaa tarvinnut miettiä pitkään. Suuntasimme Hofbräuhausiin, kaupungin legendaarisimpaan oluttupaan.

Meno oli juuri sellainen, kuin baijerilaisessa oluttuvassa viikonloppuiltana kuvitella saattaa, eli nahkahousuiset miehet tanssivat pöydillä bändin tahtiin ja kansallispukuiset tarjoilijattaret kantoivat pöytiin litran oluttuoppeja tusinan verran kerrallaan.

Suurimmat suosionosoitukset sai silti pitkin käytäviä tanssahdellut iäkkään puoleinen japanilaisturisti.

Kolme litran tuopillista talon olutta oli enemmän kuin tarpeeksi, ja meidän piti hieman miettiä hostellin sijaintia kadulle päästyämme. Aamulla teki mieli voivotella, mutta sen sijaan piti suunnata kohti pohjoista ja Hampuria.

Paluu Hampuriin merkitsi retken lähestyvän loppuaan. Otimme hostellin St. Paulista, Bismarckin kookkaahkon patsaan alapuolelta ja illan vietimme, aivan oikein, syntisellä Reeperbahnilla. Emme tosin menneet sinne elostelemaan ilotaloissa, vaan ottamaan oluet.

Päättelimme aivan oikein, että ihmisiä vilisevä hyvin valaistu katu, jonka keskellä on poliisiasema, voisi olla varsin turvallinen illanviettoon.

Jännittävin hetki koettiin, kun kadun varrella istuksivasta tylyn näköisestä punkkariporukasta yksi nousi ylös, asettui eteemme ja sanoi jotain.

Ystäväni vastasivat ja kundi meni takaisin istumaan. Minulle suomennettiin, että hän pyysi kohteliaasti tupakkaa ja kun totuudenmukaisesti kerrottiin, ettemme polta, pyysi anteeksi häiriötä ja toivotti illan jatkoja.

Hampurista matka suuntautui tulomatkalta tuttua reittiä kohti Suomen Saloa. Puttgardenin lautalta Länsi-Saksan ja Tanskan välillä hoidimme verovapaat ostokset, kuten tuohon aikaan tapana oli. Salon torilla sytytimme onnistuneen matkan kunniaksi lautalta ostamamme sikarit.

Ensimmäinen interrail-matka ja ylipäänsä pitkä ulkomaanmatka on aina sykähdyttävä kokemus. Niin meillekin. Näimme ensimmäistä kertaa omin silmin maita, kansoja, kulttuureita ja tapoja, joista olimme siihen asti vain lukeneet, kuulleet tai katsoneet tv-ohjelmia.

Ihmettelimme italialaisia pizzoja, saksalaisia oluita, Alppeja, kuumia kelejä, näkymiä Eiffel-tornista ja junien ikkunoista. Näimme Mona Lisan. Kävelimme Pariisin kaduilla, Nizzan Promenade des Anglais’lla ja pulahdimme Välimereen.
Ostimme kaupoista ja huoltoasemalta patonkia ja viiniä. Puhuimme kieliä, ainakin joten kuten.

 

Interrail-matka tutstutti meidät Euroopan viineihin.

Saimme matkalla ensi tuntumaa Italian ja Ranskan punaviineihin. © IL

Ystäväni Antin saksa oli varsin hyvää, joten saksalaiset luulivat häntä itävaltalaiseksi ja itävaltalaiset saksalaiseksi. Ja italialainen kanssamatkustaja luuli meitä junassa katalonialaisiksi.

Kun rahaa ei ollut määrättömästi, matkustamisemme oli myös sangen minimalistista. Puistossa nukkuminen ei kuulunut aivan alkuperäissuunnitelmiin, mutta hostelleissa ja yöjunissa yöpyminen oli itsestäänselvyys.

Rinkoissa oli tavaraa ehkä vähän liikaakin, nykyään pärjään mainiosti pikkurepulla. Jari oli jopa muistanut ottaa mukaan sen juna-aikataulukirjan.

Matkakuume jäi. Sittemmin tuli tehtyä toinenkin interrail-matka Britanniaan ja Belgiaan.

Maita ja matkoja kertyi pikku hiljaa myöhemminkin ja viimeiset kymmenen vuotta olemme Tanjan kanssa kiertäneet jo aika hyvin maailmaa. Kaikkien ympäri Aasiaa ja Oseaniaa tekemiemme reissujen jälkeenkin meille molemmille on Euroopalla erityinen sija sydämissämme, ja täällä riittää nähtävää vaikka loppuelämän junamatkojen verran.

X