Kissan silittäminen on minimalistinen nautinto

Jaa kaverilleTilaa Seura

Matkoillamme majoitumme mielellämme paikoissa, joissa on kissa. Kissan silittäminen on minimalistinen, mutta äärimmäisen rentouttava nautinto, johon jää helposti koukkuun.

Aikoinaan Montpellierissa Airbnb-asunnon isännät jättivät pyynnöstämme kissansa hoidettaviksemme lähtiessään itse toiselle asunnolleen. Roomassa olimme loppukesästä ystävämme asunnolla kissanvahteina pitkän aikaa.

Niin Thaimaassa kuin Montenegron Kotorissa luoksemme ilmestyi kissa, joka asettui terassille taloksi. Meillä oli kissoja (ja koiria), kun olin lapsi ja Tanjalla oli kissoja pitkän aikaa. Olemme toki olleet koiranvahteinakin ystäviemme kodissa Australiassa.
Samalla tuli vahdittua myös kanoja.

Reissuelämään omat lemmikit sopivat huonosti, joten muiden eläimien hoitamiseen ja paijaamiseen on ollut viime vuodet tyytyminen.

Belgradin talvi on lyhyen kokemuksemme mukaan aika leuto. Pakkasta oli pahimmillaan kaksitoista astetta yöaikaan ja lunta tuli parina viikonloppuna, mutta nyt ollaan jo pitkään oltu plussan puolella.

Lämpötilat nousivat jo helmikuussa parhaimmillaan viidentoista asteen paremmalle puolelle. Terassikelit, toisin sanoen.

Pienetkin pakkaset ovat silti koettelemus niille, jotka ovat tottuneet lämpimään, mutta joutuvat asumaan ulkona. Kaupungin kodittomat ovat varmasti olleet helisemässä. Meidän kulmillamme heitä ei näy, mutta kaksi naapuruston sitkeää selviytyjäryhmää hämmästyttää meitä: terassimme orvokit ja kulkukissat.

 

Kissat ja orvokit pärjäsivät talven yli.

Orvokkimme ovat sitkeää lajia. © IL

 

Vuokraemäntämme istuttamat orvokit olivat kukkalaatikossa saapuessamme marraskuun alussa, yhdessä kesällä jättämämme basilikan kanssa. Basilikasta tiesimme, että se ei kylmää kestä ja oletimme orvokkienkin olevan lyhytaikainen ilo.

Toisin kävi. Pari viikkoa sitten huomasimme niiden paitsi kukkivan edelleen, pukkaavan myös uutta haaraa. Riittää, kun niille antaa vettä silloin tällöin, mielellään ei tietysti pakkasella.

Kissa on kotoisin Lähi-Idästä, jossa talvet ovat varsin viileitä. Kotikissa, Felis catus domesticus, on kuitenkin vuosisatojen saatossa tottunut Euroopassa makoilemaan mieluiten sisällä patterin tai tulisijan edessä tai omistajiensa lämpimässä vuoteessa, ei värjöttelemään pakkasessa kylmillä kaduilla.

Niin vain kulmakunnallamme asustaa kaksi mustaa kulkukissaa, jotka tuntuvat selviävän talvesta varsin mukiinmenevästi. Toisella niistä on kulkukissaksi kissanpäivät: Sille on erään kerrostalon oven edustalle rakennettu pieni pesä ja annettu huopia ja ihmiset tuovat sille ruokaa.

Toinen kissa teki kanssamme tuttavuutta kerran kadulla ja tuumimme, että siinäpä olisi mukavan tuntuinen kissa kotiinkin. Meni pari kuukautta ja toissa viikon sunnuntaina Tanja havaitsi pihan toisella puolella jotain mustaa. Sama kissahan se siellä kyhjötti tuijottamassa ikkunoitamme.

Päätimme, että sille pitää antaa ruokaa ja mahdollisuuksien mukaan myös suojaa. Veimme sille terassille ensin juustoa ja sitten pakastimesta sulattamiamme cevapeja.

Ruoka maistui, mutta kissa ei halunnut tehdä lähempää tuttavuutta tai tulla sisään. Päinvastoin, se mulkoili meitä kulmiensa alta ja kun kissa on pikimusta, siitä ei pimeän tullen muuta näkynytkään, kuin tuijottavat keltaiset silmät.

 

Kissan silittäminen on vielä kaukainen haave.

Nero uskaltautui kynnykselle asti. © TM

 

Nimesimme sen Neroksi, sillä paitsi että se on musta, sen on pakko olla fiksu, kun onnistui jäljittämään meidät. Sillä toki uskomme, ettei se vahingossa tänne eksynyt. Jatkoimme ruuan antamista koko päivän ja toivoimme, että jossain vaiheessa se uskaltaisi tulla kylään.

Meitä mietitytti myös se, miten kissa on suljettuun pihaamme tullut. Tänne kun pääsee ainoastaan käytävää pitkin naapuritalon läpi kahden oven kautta, toinen niistäkin lukittu. Muuten ympärillä on taloja ja korkea muuri.

Pelkäsimme, että se on tupsahtanut tänne jotenkin vahingossa, eikä osaa enää pois. Naapurit tuskin arvostaisivat sitä, että kissa tekisi tarpeitaan pihaan ja puutarhaan. Emmekä me sitä, että kissa kuolee nälkään, jos olemme poissa, emmekä anna sille ruokaa.

Neron tarina jatkuu seuraavassa postauksessa.

X