Minimalisti kiittää itseään asuntoa raivatessa

Jaa kaverilleTilaa Seura

Olisinpa minimalisti! Tämä aatos tuli mieleeni kymmeniä kertoja, kun raivasimme tavaroitamme Helsingin-asunnostamme uusien vuokralaistemme tieltä. Ja veikkaan, että vinttikomerosta tavaroita pois kantaessamme Tanjan päähän tuli useammin kuin kerran ajatus ”olisipa tuokin minimalisti!”

Palasimme Suomeen Grand Tourimme jälkeen lokakuun alussa. Ajatus saapumisesta Suomeen nimenomaan lokakuussa ei tuntunut järin houkuttelevalta, sillä silmissä siinsivät viheliäiset, tuulen mukana tulevat räntäkuurot ja jäätynyt musta maa, josta synkät pilvet heijastuvat.

Uudet vuokralaisemme kuitenkin muuttivat sisään ja toivoivat aikaisemmista poiketen kalustamatonta asuntoa.
Niinpä suuntasimme suoraan yölennolta raivaamaan asuntoamme.
Strategia oli tyhjentää ensin vinttikomero, jotta sinne saisi tavaroita talteen.

Kun ostimme kotimme yhdeksän vuotta sitten, muutin tavarani sinne saman kadun varrella sijainneesta isohkosta vuokra-asunnosta.
Paljon heitin pois, mutta paljon myös jäi ja se, mikä ei mahtunut uuden asunnon kaappeihin, solahti mukavasti vinttikomeron perukoille.

Kun aloimme raivata vinttiä, nyky-Ismo kirosi raskaasti yhdeksän vuoden takaista säästäjä-Ismoa.
En ole koskaan ollut kova shoppailija, mutta olen ollut huono heittämään tavaroita pois. Niillehän voi tulla tarvetta joskus, tai ehkäpä toisessa ulottuvuudessa. Kuulostaako tutulta?
Niinpä säästäjä-Ismo halusi varastoida vintille kaikki mahdolliset muistoesineet ja tavarat, joita ehkä joskus elämänsä aikana tarvitsee tai haluaa katsella.

Minimalisti minussa alkoi vahvistua porrasaskel porrasaskeleelta, kun kuskasin pois Ikea-kassillista toisensa perään. Vintillä tuli kylmä, tosin tasapuolisesti portaita ravatessa tuli hiki. Keskimäärin oli siis mukavan lämmin.

Vielä samana iltana matkustimme Tampereelle sukuloimaan ja tuttuja tapaamaan ja palasimme viikon kuluttua uudelleen Helsinkiin jatkamaan raivausurakkaa.
Lokakuu oli osoittautunut harvinaisen hyväsäiseksi ja vihreät maisemat vilisivät silmien ohi junan lähestyessä Helsingin päärautatieasemaa. Ajatukset olivat kuitenkin edessä olevassa, loputtoman tuntuisessa työmaassa, jonka kuitenkin piti olla parin viikon kuluttua valmis.

 

Minimalsti nauttii tästä näystä.

Lokakuu oli kaunis ja vähäluminen. © IL

 

Meillä ei loppujen lopuksi ollut itse asunnossa kovin paljon tavaraa. Olimme tehneet karsintaa jo maailmalle lähtiessämme ja esimerkiksi kaikki kausivaatteemme ja kodin tekstiilimme olivat neljässä muovilaatikossa kellarikomerossa. Olin alkanut löytää tavarasta luopumisen hyvät puolet. Kirjojen myyminen ja lahjoittaminen tuntui todella tuskalliselta, mutta muuten tavarapaljouden väheneminen tuntui pelkästään helpottavalta.

 

Minimalisti ei haluaisi luopua kirjoista.

Kirjoista luopuminen tuntui haikealta ja vaikealta. © IL

 

Työtä riitti silti ja aika tuntui loppuvan kesken, vaikka saimme apukäsiäkin käyttöön. Ajattelin keskivertosuomalaista, jolla on kodissaan Veera Kinnusen väitöskirjan mukaan 10 000-15 000 esinettä. Ajatus huimasi, mutta myös lohdutti: Me pääsemme kuitenkin helpolla.

Olimme jo etukäteen miettineet, mitä säästäisimme ja mistä hankkiutuisimme eroon. Suunnitelman heikko kohta oli, ettemme tienneet, mitä vinttikomeroomme oikeasti mahtuu. Vanhan talon säilytystilat kattoparruineen ja vinoine kattoineen eivät ole vinttikomeron funktion eli tavaran varastoinnin kannalta täysin optimaalisia. Lopulta komero osoittautui tilaihmeeksi, kiitos Tanjan logistiikkakykyjen.

Kaikki ei silti mennyt kuten Strömsössä, vaikken kyllä olekaan varma, kuinka paljon Strömsössä ylipäätään on tyhjennetty koteja tavaroista. Osa tavaranhakijoista jätti tulematta, joten uusia piti löytää tilalle ja aina kun luuli vieneensä ovesta ulos lähes kaiken, muisti jotain vielä unohtuneen.

Saimme urakan kuitenkin valmiiksi silloin kuin pitikin ja asuntomme tyhjäksi omista tavaroistamme. Asunnon lisäksi myös olo oli tyhjä.
Pieni huoneistomme oli ollut kotimme yhdeksän vuotta ja se oli molempien pitkäaikaisin osoite koskaan.
Meillä oli mukavat ja auttavaiset naapurit ja kiva ympäristö keskustassa. Pihapuussa lauleskeli kesäisin mustarastas ja saunan terassilla on ollut lauantaisin mukava vilvoitella löylyjen välissä.

Nyt emme tiedä, palaammeko rakkaaseen kotiimme enää koskaan ja missään tapauksessa se ei ole enää sama koti tuttuine huonekaluineen. Mutta elämä vie eteenpäin. Ehkä vielä palaammekin, tai sitten perustamme uuden kodin muualle.
Seuraavaksi joka tapauksessa lähdemme takaisin vanhaan kunnon Belgradiin, jonne alamme asettua yhä mukavammin ja tiiviimmin.

X