Teksti:
Tanja Mikkola

Matkustaminen opettaa joustavuutta ja sopeutumista, mutta myös minimalismiin.
Kun asuimme vielä kiinteässä kodissa ja matkustin pari sataa päivää vuodessa työkseni, ihmettelin aina kotiin palatessani kaikkea sitä tavaraa mitä siellä oli.
Kippoja ja kappoja keittiössä, hylly täynnä kirjoja, kaapillinen vaatteita.
Minimalisti olin kyllä silloinkin, – omistimme tavaraa paljon vähemmän kuin suomalaiset tyypillisesti.
Kuitenkin kun elää ison osan vuodesta pelkän repun varassa, viisikymmentä kotona odottavaa vaatetta alkaa tuntua naurettavalta tavarapaljoudelta. Kaksikymmentä paria kenkiä. Ihan oikeasti! Reppuun mahtuu sandaalit ja jalassa kulkee vaelluskengät. Kymmenellä vaatteella pärjää mainiosti.

Paikkaa jatkuvasti vaihtavana ei halua kanniskella isoja matkalaukkuja. Ei sellaisia mihinkään pikkubussiin ahdettaisikaan, eikä niiden kanssa hypittäisi kiikkeriin veneisiin.
Elämänmuutoksen myötä siirryimme elämään pysyvästi reppujen varassa.
Tiheästi muuttaminen ja jatkuva pakkaaminen on rasittavaa ilman valtavaa tavaramäärääkin.
Reppu muuttuu vähitellen vaatekaapiksi. Ei sitä viitsi enää viikon asumisen vuoksi kokonaan tyhjentää. Ja jos asuu hostellin kerrossängyssä, mihin ne tavarat edes asettelisi. Junassa nukutaan reppu polvitaipeissa. Liiasta roinasta tulisi kirjaimellisesti vain taakka.

Koti ja työhuone Narassa

Kun koko elämä mahtuu reppuun ja asuu kuukausia junien kerrossängyissä, hostelleissa ja kapselihotelleissa, ei pian osaa edes kaivata muuta. Koti on siellä mihin reppunsa yöksi laskee.
Pyrimme silti asumaan paikoissa, joissa pääsee itse kokkaamaan ja elämään kodinomaista arkea. Usein majapaikkana on kuitenkin hostelli, jonka keittiö on yhtä kuin mikroaaltouuni ja kasa muovimukeja. Parhaiten varustelluistakin airbnb-asunnoista saattaa löytyä vain yksi keittolevy.
Jos kaapista löytyy lisäksi kattila, paistinpannu ja veitsi, tuntuu jo luksukselta.
Enempää en edes halua. On turhauttavaa etsiä vieraassa keittiössä perushaarukkaa valtavasta tilpehöörikasasta.

Vähillä tavaroilla eläminen opettaa kekseliäisyyttä. Jokaisen asian tekemiseen ei tarvitse ostaa erikseen siihen tarkoitettuja esineitä. Pakasterasiaa voi käyttää lautasena ja marseillesaippualla pestä itsensä lisäksi pyykit. Voin saa levitettyä leivän päälle lusikallakin.
Pari vuotta kuljetin mukanani isoa liinaa, joka ehti ennen puhkikulumistaan toimia muun muassa huivina, hameena, pyyhkeenä, lakanana ja pyykkipussina.

Hyvin varusteltukaan keittiö ei kuitenkaan auta siihen tosiseikkaan, että täältä Japanista on vaikea löytää kunnollista leipää. Useimmiten on tyydyttävä valkoiseen paahtoleipään. Mikään juustojen luvattu maakaan tämä ei ole. Mutta kun syö pari kuukautta jollakin juustonkaltaisella valmisteella peiteltyä paahtoleipää, lämmittää sen mikroaaltouunissa keskeltä vettyneeksi ja reunoilta kuivaksi, niin kummasti sitä alkaa pitää ihan normaalina aamiaisleipänä.
Paikallisten tapaan syödä aamiaiseksi riisiä ja grillattua kalaa en ole vielä koskaan oppinut. Varsinkin kun olen opetellut syömään ylipäänsä mitään aamuisin vasta aivan viime vuosien aikana.

Eräässä hostellissa oli jopa voileipägrilli

Asenne ratkaisee. Kun ei pidä asioita hankalina, ne eivät tunnu sellaisilta.
Minimalistinen elämä on myös vallitsevan hyväksymistä. Kaikkea ei tarvitse yrittää muuttaa.
Ja toisaalta kun ei tuskaile pikkuasioiden vuoksi, jää aikaa miettiä merkityksellisempiä.
Silti välillä väsyneenä kyseenalaistaa omia valintojaan. Pohtii, eikö edes joskus voisi olla vähän rauhallisempi jakso elämässä. Pysyvä koti vaikka puolen vuoden ajan. Ei yhtään kaukolentoa.

Nagoyan rautatieaseman läpi reppujemme kanssa laahustaessamme katselen asema-aukion luksushotellien kylttejä ja huokaisen: – Voi kun joskus voisi mennä johonkin marriottiin ja nukkua valtavassa sängyssä x-asennossa.

Perillä meitä odottaa kaksio. Keittiö kaasuhelloineen, kahvinkeittimineen, leivänpaahtimineen ja astiapinoineen näkyy jo ovelle. Tavaramäärä on täysin absurdi. Paristokynttilät ja kaasutakka loimottavat, jouluvalot vilkkuvat ja ilmalämpöpumppu puhaltaa joulukuisen kylmyyden pois uudesta kodistamme.
Asunto tuntuu valtavalta lukaalilta. Japanilaisella mittapuulla se onkin sitä. Kaksio on varusteltu yhdentoista hengen asumiseen. Me olemme vuokranneet sen kahdestaan.
Alan nauraa ääneen jo eteisessä. Ääniä matkiva lelukissa toistaa nauruni lipaston päältä.

Istun kirjoittamassa olohuoneessamme kun Ismo kävelee keittiöstä luokseni ja laskee läppärini viereen lautasen, jolla on rapea, kullankeltainen paahtoleipä. Huudahdan innoissani: – Paahdettua leipää!
Harvoin tavallisesta leivänpaahtimesta osaa iloita yhtä paljon.

Illalla levitämme vuodesohvat nukkumista varten ja ällistyneinä tuijotamme molemmille auenneita valtavan parisängyn kokoisia patjoja. Kumpikin nukahtaa makeasti, x-asennossa.

Kinkkumunakkaan pyöräyttäminen ei kummoisia välineitä vaadi

X