Piemonte on nyky-Italian kehto

Jaa kaverilleTilaa Seura

Lähdimme Roomasta sunnuntaina junalla suuntana Pohjois-Italian Piemonte ja siellä tryffeleistään tunnettu Alban kaupunki. Sunnuntai on ruuhkainen ja siksi kallis matkustuspäivä, mutta töiden puolesta meillä ei ollut vaihtoehtoja. Ainoastaan ykkösluokassa oli tilaa ja maksoimme itsemme kipeiksi lipuista. No, saimme sentään juoda ilmaista kahvia kolmensadan kilometrin tuntinopeudessa.

Roomalainen ystävämme Marco, milanolainen alunperin, on sitä mieltä, että Piemonte ja täällä nimenomaan Alba tarjoaa parasta ruokaa, mitä Italiasta saa. Kova lupaus, mutta olimme odottavalla mielellä ja vesi kielellä tänne saapuessamme. Meillä on asunto puolen kilometrin päässä keskustasta ja keittiö käytössämme, joten voisimme sekä syödä paikallisherkkuja ravintolassa, että kokata kotona. Piemonte on myös slow food -liikkeen synnyinalue.

Juna oli puolitoista tuntia myöhässä ja kun saavuimme kulmakunnallemme iltakahdeksalta, totesimme herkuttelun jäävän toiseen päivään. Ainoa auki oleva paikka, josta lähikortteleista sai mitään ruokaa, oli pizzeria. Eikä edes hyvä sellainen, suomalaisessa keskivertokirkonkylässä saa yhtä hyviä tai parempia pizzoja. Vaihtoehtoja ei ollut, joten otimme ruuat mukaan ja luonnollisesti ravintola myi mukaan myös hyväksi tunnettuja piemontelaisia viinejä, vieläpä kohtuulliseen hintaan.

 

Piemonte ja Alba.

Alba ei keskustan ulkopuolella näytä ihmeelliseltä, mutta palveluja löytyy. © IL

 

Ruokia odotellessamme paikallinen, lastenlastensa telmimistä katseleva mies kysäisi, mistä olemme. Kun kerroimme, hän sanoi, ettei itsekään ole italialainen. ”Olen sisilialainen”, hän sanoi ja nauroi.
Tokaisu oli vitsi vain puoliksi, jos vitsi ollenkaan. Kuten Italian keittiö muodostuu eri maakuntien ruuista, muodostui myös Italian valtio vuonna 1871 siihen asti erillään olleiden kuningaskuntien ja naapurimaiden valloittamien alueiden yhdistyessä lopullisesti (vuonna 1919 siihen vielä saatiin Itävallalta napattua Trieste ja Istrian niemimaa, jolloin palapeli oli täydellinen). Tuon yhdistymisen, italiaksi risorgimenton, moottori oli Piemonte ja eteläitalialaiset kokivat jäävänsä siitä hieman ulkopuolisiksi.

Risorgimenton tärkeistä puuhamiehistä sekä Giuseppe Garibaldi että kreivi Cavour olivat piemontelaisia viininviljelijöitä, Cavour vieläpä alan tarmokas kehittäjä. Molempia kirpaisi henkilökohtaisesti, kun suurinta osaa Pohjois-Italiasta hallitseva Itävalta lätkäisi Piemonten viineille raskaat tuontitullit 1800-luvun puolivälissä, mutta kummankin ajatuksissa Italian yhdistyminen oli siinnyt jo sitä ennen.

Kun yhdistyminen lähti täyteen laukkaan vuonna 1848, oli sen johtohevosena Sardinian kuningaskunta, jonka pääkaupunki valtion nimestä huolimatta oli piemontelainen Torino. Yhdistymisprosessissa oli kohokohtia ja alamäkiä. Viimeksi mainituista pahin oli Nizzasta kotoisin olevalle Garibaldille hänen synnyinkaupunkinsa luovuttaminen Ranskalle vuonna 1860 vaatimattomana kiitoksena avusta yhdistymishankkeessa.
Kesti aikansa, ennen kuin itävaltalaiset saatiin ajettua Lombardiasta ja Venetosta. Viimeisenä yhdistymisen jarruna oli paavi, jolta Rooma piti vuonna 1871 ottaa asevoimin, jotta sekin saataisiin Italian yhteyteen ja uudeksi pääkaupungiksi (jollaisena vähän aikaa toimi myös Firenze). Paavit mököttivät asiasta aina vuoteen 1929 asti.

 

Piemonte valloitti Roomankin, mutta ei päivässä.

Rooma, josta paavit eivät olisi millään halunneet luopua. © IL

 

Uusi uljas Italia muodostettiin Piemonten ehdoilla. Perustuslaki lainattiin Sardinian kuningaskunnalta, josta tuli myös kuningas, Viktor Emmanuel II. Piemontelaiset virkamiehet asettuivat kaikkialle ja pohjoisitalialaiset pitivät eteläitalialaisia barbaareina, joita piti sivistää, mielellään pakolla.

Italiaan sulautunut Molempain Sisiliain kuningaskunta, johon kuuluivat Sisilia ja niemimaan eteläosa suurin piirtein Roomasta alaspäin, oli pitkään kuulunut espanjalaisille ja ranskalaisille, joten alueen asukkaita pidettiin enemmän tai vähemmän ulkomaalaisina. Toki alue olikin maatalousvaltaista ja osin takapajuista ja kirkko omisti maista huomattavan osan. Silti kuningaskunnassa sijaitsivat Euroopan ensimmäinen taloustieteellinen tiedekunta, maailman ensimmäinen rautatietunneli ja Italian ensimmäiset kaasuvalot sytytettiin Napolissa jo 1839. Alueen teollisuus siirrettiin yhdistymisen jälkeen melko tehokkaasti Piemonteen. Kahtiajako vaikuttaa Italian politiikassa vielä nykypäivänäkin ja eri maakuntien ja alueiden erot tuntuvat muutenkin kuin ruokakulttuurissa.

Vaikea kuitenkin sanoa, johtuuko piemontelaisesta rauhallisuudesta vai vain kaupungin pienuudesta, mutta Rooman jälkeen meno Albassa tuntuu leppoisalta. Liikkeet ovat perinteiseen tapaan kiinni iltapäivällä lounasaikaan, jolloin taas kahvilat ja ravintolat ovat auki. Kadunkulmamme tupakkakauppa-kahvilassa vanhat miehet istuvat pitämässä toriparlamenttia.

Lähellä on kaksi vihannes- ja hedelmäkauppaa, jotka myyvät myös juustoja, juustokauppa ja hyvä supermarketti. Emme ole vielä edes käyneet keskustan vanhassakaupungissa, vaan tehneet töitä, kokkailleet kotona ja istuneet iltaa terassillamme. Viikonloppuna vaihdamme kuitenkin keskustahotelliin katedraalin kupeeseen ja käymme ravintoloissa maistelemassa niitä Marcon kehumia herkkuja.

X