Skopje, Balkanin oma patsaspuisto

Skopje, Makedonian pääkaupunki, heinäkuun alussa 2016. Olemme Balkanin-kiertueellamme käyneet patikoimassa parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Matka-kanjonissa muutaman päivän ajan.
Skopjeen olemme tulossa vain yhdeksi yöksi, seuraavana päivänä pitää jatkaa matkaa vielä Bulgariaan ja Sofiaan.

Matkasta lähtiessämme alkoi ukkosmyrsky ja Skopje on ollut isojen mellakoiden kourissa. Kadut tulvivat ja mellakkapoliisit tukkivat vähät ajokelpoiset tiet, joten taksikuski joutuu jättämään meidät kauas majapaikastamme.

Etsimme kaatosateessa oikean osoitteen keskustan kävelykadulta, Makedonialta, mutta sieltä ei löydy minkäälaista hostellia. Lopulta kysymme tietä pienestä kioskista. Asiakkaana olevalla tanssijalla on jalka paketissa, mutta hän puhuu englantia ja osaa sattumoisin kertoa meille, mihin meidän pitää mennä.
Klenkkaa vielä kipeällä jalallaan muutaman kymmenen metriä näyttämään oikean suunnan.

Kivisilta on Skopjen tunnetuimpia nähtävyyksiä. © IL

Maaliskuun alku 2019. Olemme ottaneet bussin Nišistä iltapäivällä kohti Pohjois-Makedonian pääkaupunkia Skopjea. Oleskelulupamme Serbiaan on päättymässä ja meidän pitää sääntöjen mukaan poistua maasta ja saada leima passiin todisteeksi siitä.

Koska olimme joka tapauksessa menossa Nišiin, päätimme käydä joko Sofiassa tai Skopjessa. Sofiaan menee Nišistä vain kaksi bussia päivässä, Skopjeen useita, joten valitsemme sen. Skopje jäi vielä ensimmäisellä käyntikerralla huonolle tutustumiselle, joten sikälikin se kiinnostaa enemmän.

Alkumatka on taas tasaista moottoritietä, mutta lähempänä rajaa reitti nousee vuoristoon. Bussi kiemurtelee kapeita vuoristoteitä, jonka varrella kylät seuraavat toisiaan. Vaikka alempana tasangolla on jo täysi kevät, on vuorilla vielä kunnolla lunta maassa.

Talojen piipuista nousee savua, terassien alla on vielä hyvin polttopuita varastossa.

Takanamme istuu vanha mies, joka vaikuttaa kiinnostuneelta meistä. Kun otamme rajalla passit esiin, hän käyttää leimojemme määrää tekosyynä ja alkaa sanalle.

Vanhus puhuu pelkästään makedoniaa. Se on hyvin lähellä serbiaa, mutta emme me kovin hyvin osaa serbiaakaan. Saamme silti keskustelun aikaiseksi.

Mies on 75-vuotias ja hänen lapsensa asuvat Serbiassa, jossa hän on ollut heitä tervehtimässä. Matkaan hän lähti Makedoniasta, mutta palaa tällä välin Kreikan kanssa neuvotellun sopimuksen mukaisesti nimeään muuttaneeseen maahan, Pohjois-Makedoniaan.

-Perhanan kreikkalaiset, mies manaa.

Samaa syssyä saavat kyytiä maan entiset valloittajat ja suurvallat.

Keskustelu keskeytyy passintarkastuksen ajaksi. Järkytykseksemme emme saa sen paremmin lähtöleimaa Serbiasta kuin tuloleimaa Pohjois-Makedoniasta. Todisteen saaminen maasta poistumisesta jää paluumatkan varaan.

Rajan jälkeen saavumme ensimmäiseen makedonialaiskaupunkiin.

-Kumanovo, esittelee makedonialaisvanhus. -Vai pitääkö nykyään sanoa Pohjois-Kumanovo.

Skopjeen saapuessamme hän kättelee ennen kuin tiemme eroavat.

Olemme varanneet huoneen samalta majoittajalta kuin kolme vuotta aikaisemminkin. Tiedämme nyt kolmen vuoden takaisesta kokemuksesta, että meidän pitää marssia Soul Kitchen -nimiseen ravintolaan joen rannalla aivan ydinkeskustassa, parin minuutin kävelymatkan päässä Makedonia-kadusta ja keskusaukiosta, Makedonialta. Ravintolasta sitten soitetaan majoittajalle, joka tulee näyttämään huoneen ja antamaan avaimen.

Näin tapahtuu ja huoneemme on jälleen parikymmentä metriä ravintolan takana, eli sijainti on loistava. Huone on vaatimaton, mutta siisti ja tällä kertaa meillä on jopa parveke.

Hinta on kaksitoista euroa yöltä, otamme saman tien kaksi yötä.

Käymme Soul Kitchenissä myös illallisella, samassa pöydässä kuin kolme vuotta aikaisemmin. Silloin oli kaatosade, nyt kylmin päivä Balkanilla moneen viikkoon.

Kävimme Soul Kitchenin ympärivuotisella terassilla myös aamiaisella. © IL

Kuten useimmat Balkanin isot kaupungit, myös Skopje on ikivanha. Se on kuulunut Bysantille, ollut Serbian pääkaupunki, mutta oli vuosisatoja ottomaanivaltakunnan merkittävä kaupunki.

Nyky-Skopje on erikoinen sekoitus ottomaanivaikutteita, Jugoslavian aikaa ja itsenäisyyden ajan mahtipontisuutta.

Viimeksi mainittu näkyy eritoten patsaissa, joita uusi keskusta on täynnä.

Skopjen keskusta on todellinen patsaspuisto. Osa on hienoja, osa mahtipontisia ja osa sekä että. On pieniä ja valtavia. On paikallisia suurmiehiä, tsaareja ja äitejä, mutta korkeimmalle kaikista kohoaa Makedonia-aukiolla Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas, jota vartioivat sotilaat, joita uhkaavat leijonat.

Patsaista ollaan oltu monta mieltä ja monista makedonialaisista ne ovat olleet rahan tuhlausta. Ei niitä kai kukaan kaadettavaksikaan ole silti vaatinut, rahan tuhlausta se olisi sekin. Ja toimivathan ne nähtävyyksinä, kuten niiden tarkoitus kai oli.

Aleksanteri Suuren patsas hallitsee Skopjen uutta keskustaa. © IL

Aleksin patsaalta lähtee 1400-luvulla rakennettu Kivisilta Vardar-joen yli. Sillan toisesta päästä alkaa vanha basaarialue, joka on Euroopan mittapuussa hyvin iso. Basaari on peräisin 1200-luvulta ja vuosisatojen saatossa sinne on rakennettu hamameja, karavaaniseraljeja ja moskeijoita.

Vaikutelma on hyvin turkkilainen, tai nykyään oikeammin albanialainen. Maan väestöstä yli viidennes on albaaneja, mikä näkyy tällä puolella jokea erityisen hyvin.

Basaari on meille melkoinen pettymys. Kauppiaat myyvät lähinnä kelloja, koruja, laukkuja ja kenkiä pikku putiikeissaan. Turkkilaisen basaarin tuntua mauste-ja ruokakauppiaineen ja päivittäisostoksilla käyvine paikallisineen ei ole.

Syömäänkään tänne ei kannata tulla. Useimmat ravintolat ovat kebabkioskeja. Oikeita ravintoloita havainnoimme kaksi, toisen nimi on kuvaavasti Turist.

Myöhemmin matkalla takaisin Serbiaan panemme Kumanovossa merkille, että sielläkään ei katukuvassa näy kebabpaikkoja lukuunottamatta ravintoloita ja kahviloita, joita Serbiassa ovat kadunvarret täynnä.
Ei silti, ei näy potentiaalisia asiakkaitakaan kaduilla kävelemässä.

Ruokailu Skopjessa kannattaa siis hoitaa uuden keskustan puolella, josta toki löytyy myös hienoa viime vuosisadan arkkitehtuuria. Joen rannassa, Kivisillan kupeessa, on kokonainen rivi ravintoloita, joista Soul Kitchen on yksi. Makedonia-aukiolla ja siltä lähtevillä kaduilla on paljon lisää.

Suurimmassa osassa on katetut terassit, jotka ovat käytössä talvisinkin ja joiden katon voi kesällä avata osittain. Makedonialaisia erikoisuuksia, kuten herkullista papumuhennosta, kannattaa etsiä ruokalistoilta.

Alue on tietysti myös Skopjen kalleinta, mutta Pohjois-Makedoniankin hintataso on turistille varsin edullinen, joten kukkaro ei kevene kohtuuttomasti.

Jotkut Skopjen veistoksista ovat hauskoja. Tämä oli majapaikkamme ja ravintolamme edessä. © IL

Harkitsemme kahden Skopjessa vietetyn yön jälkeen paluuta Belgradiin yöjunalla, mutta huone pitää luovuttaa aamulla yhdeltätoista, emmekä halua kuljeskella lopun päivää kaupungilla matkatavaroiden kanssa.

Otamme neuvoa-antavat toisessa rantarivistön ravintolassa, Casa Cubanassa, ja päätämme hypätä aikaisempaan bussiin ja olla puolilta öin perillä.

Belgradiin päästyämme saamme sitten majoituspaikan viestin, jossa kerrotaan avainten noudon tapahtuvan marssimalla ravintolaan ja pyytämällä henkilökuntaa soittamaan majoittajalle. Ravintola on – Casa Cubana.

Paluumatkaan tuo jännitystä kaksi asiaa: Saammeko passiin leimat ja kuinka usein on vessataukoja? Tulomatkalla Nišistä taukoja oli yksi puolimatkassa, kuten ounastelimmekin. Belgradiin asti matkustaessa ensimmäinen tauko onkin sitten vasta neljän tunnin matkan jälkeen Nišissä, jossa on myös bussinvaihto. Onneksi sen verran pitkä, että aseman vessaan ehtii mukavasti.

Ja kyllä, leima tuli, jopa kaksi! Tanja pyysi sitä makedonialaisrajavartialta kauniisti ja tämä suostui matkalaisen pyyntöön hymyillen. Sain omani siinä siivellä. Serbian puolella se lyötiinkiin matkustudokumenttiin automaattisesti. Matkan tarkoitus täytetty!