Kansalaisvelvollisuus olla Lahden MM-hiihdoissa – miksi en ole?
Lahden MM-hiihdoissa on ollut mukavasti katsojia. Me suomalaiset olemme edelleen hiihtohullua kansaa. Olen kuvitellut, että hiihto ratsastaa suosionsa aallonharjalla suurten ikäluokkien ansiosta, mutta olen väärässä.
Kun katselee kisapaikalla olevaa kansaa, teoriani romahtaa; siellä on väkeä vauvasta vaariin. Jopa teinejä, jotka ovat nähneet paremmaksi vaihtoehdoksi lähteä katsomaan hiihtourheilua Salpausselälle kuin pelata pleikkaa tai näprätä kännykkää kotikammiossaan. No okei, kyllä sitä kännykkää kisapaikallakin näprätään. Oli ikää sitten 15 tai 50 vuotta.
Koen hiukan huonoa omatuntoa siitä, että en mene paikan päälle. Hiihtolajit kuuluvat suosikkeihini penkkiurheilijana ja toimittajana. Mutta koska olen ollut viimeksi hiihtokisoissa? Tuota noin. Olisiko ollut joskus 1980-luvun alussa, kun isä vei Hämeen viestiin Tampereen Kauppiin.
Miksi en mene? Sehän olisi suorastaan kansalaisvelvollisuus – miksi en kanna korttani kekoon?
Ehkä siitä samasta syystä, miksi minusta ei koskaan tullut huippu-urheilijaa kiistattomasta lahjakkuudesta huolimatta; olen liian mukavuudenhaluinen. En haluaisi ajatella näin, mutta hiihtojen TV-toteutukset ovat niin loistavia, että kynnys siirtyä työhuoneelta tai kotisohvalta Mielensäpahoittajan metsäkatsomoon on vain liian suuri.
Häpeän tunnustaa, että haluan nähdä jokaisen väliajan ja jokaisen tilanteen kilpailujen aikana, hidastuksineen. Se ei paikan päällä pöpelikössä onnistu. Menetän toki tunnelman, mutta kyllä TV senkin nykyisin erinomaisen hyvin välittää. Surkeita perusteluja, tiedän…
Näissäkin kisoissa on nähty jo paljon tapahtumia, joita on ollut suorastaan ihana mehustella hidastuksineen: Matias Strandvallin kyykyt sprintissä, Martti Jylhän taktikointi edellisen hyväksi, Aino-Kaisa Saarisen polvikosketus ylämäkeen parisprintissä sekä Iivo Niskasen ja Emil Iversenin surullisenkuuluisa yhteenotto parisprintin maailmanmestaruustaistelussa. Ja moni muu.
Tästä päästäänkin natisevalla aasinsillalla jälleen norjalaisiin. Monet suomalaiset näkivät Iversenin kaistanvaihdon Niskasen eteen suorastaan sodanjulistuksena. Vaikka Niskanen toki maaliintulon jälkeen eli hetken valtavassa tunnekuohussa, oli hieno nähdä hänen kasvaneen ihmisenä. Kaveri kävi lyömässä kättä itkevän Iversenin kanssa pian kilpailun jälkeen, eikä lähtenyt syytösten tielle. Tuollaista sprinttikilpailuissa tapahtuu tämän tästä – se kuuluu pelin henkeen.
Niskanen olisi voinut valita turvallisemman ohitusreitin ulkokautta, muttei sitä nyt tehnyt. Hän päätti yrittää sisärataa ohi. Osasyy kolarointiin oli hänen, minkä nuori mies hetken pureskeltuaan itsekin myönsi. Parisprintin kumppani Sami Jauhojärvi pyysi jopa Iversenin saunaan kanssaan. Tosin siiderit olisi pitänyt tuoda itse ja epäilemättä löylykin olisi ollut raju.
Mielestäni suomalaiset osoittivat hienoa urheiluhenkeä. Hiukan toisin kuin eräs Petter Northug. Hän lausui korskeasti tyylilleen uskollisena, että oli hienoa, kun Iversen vei suomalaisen mukanaan kaatuessaan. Olen varma, että moni norjalainenkin häpesi tuota kommenttia.
MM-hiihtoja on jäljellä vielä viisi päivää, kisakatsomoon ehtisi. Olen menossa viikonloppuna uusioperheeni kanssa pienelle hiihtolomareissulle Vierumäelle, missä on myös MM-Lahden urheilijoiden kisakylä. Mietin, josko piipahtaisimme vaikka perjantaina katsomassa Salpausselällä miesten 4×10 kilometrin viestin paikan päällä. Googlasin lippujen hinnat kuudelle hengelle, noin 400 euroa. Pysyn siis mökissämme Mielensäpahoittajan TV-katsomossa. Jos vaimo antaa luvan.