(Päivitetty: )
Teksti:
Lauri Hollo

Mikä on maailman paras TV-tuote urheilussa? Mieltymyksensä kullakin, mutta minun mielestäni se on ampumahiihto. Tänä viikonloppuna Oslon Holmenkollenilla Mari Laukkanen ja Kaisa Mäkäräinen järjestivät suorastaan fantastista katsottavaa; iloa, surua, tunteita laidasta laitaan – ja loistavaa menestystä.

Ampumahiihto on Euroopassa valtavan suuri ja suosittu laji, eikä ihme. Kilpailuformaatista on onnistuttu luomaan erittäin mielenkiintoinen. Perinteisiä väliaikalähtöjäkin nähdään, mutta etenkin takaa-ajot ja yhteislähdöt ovat suorastaan orgastista TV-viihdettä.

Molemmissa kilpailumuodoissa käydään ampumapaikalla neljästi, mikä muuttaa tilanteita paljon ja isotkin nousut – sekä romahdukset – ovat mahdollisia. Draaman kaarta ei näistä kilpailuista puutu.

Siinä missä ampumahiihdon kisaformaatti on viritetty huippukiinnostavaksi, maastohiihdossa on jääty jalkoihin. Hyviä esimerkkejä ovat maailmancupin tourit ja minitourit, joissa kilpailijoita laitetaan hiihtämään yleensä sprintti, sitten yhteislähtö ja viimeisenä takaa-ajo. Niin tänäkin viikonloppuna Kanadan maailmancupin päätöksessä. Valitettavasti erot kasvavat näissä kilpailuissa aivan liian suuriksi. Jännitys on pahimmillaan takaa-ajoista tyystin poissa, vaikka juuri niiden pitäisi olla viikonlopun kliimaksi.

Nyt Kanadan Quebeciin oli tehty vielä niin onnettoman kesyt ladut, että nousut takaa kärkipäähän olivat todella hankalia, siitä kärsivät etenkin Iivo Niskanen ja Sami Jauhojärvi, jotka joutuivat lähtemään lauantain yhteislähtöön ties mistä takarivistä. Kun ykkösenä matkaan lähtee Norjan Johannes Hösflot Kläbo, Jauhojärvi ja Niskanen lähtevät yli 1.15 hänen peräänsä. Säännöissä olisi viilaamista.

Ampumahiihdon Holmenkollenin viikonloppu oli suomalaisittain poikkeuksellisen tunteikas ja menestyksekäs. Kolme kilpailua käytiin, Mari Laukkanen voitti niistä sensaatiomaisesti kaksi, kolmannessa Kaisa Mäkäräinen otti kolmossijan ja Laukkanen oli kuudes. Harvoin on moista nähty – paitsi pelkästään Mäkäräiseltä. Laukkanen on kypsynyt lupauksesta hitaasti absoluuttiselle maailman huipulle, nyt hän on viimeinkin siellä.

Lisätunnetta viikonloppuun toi maajoukkueen pidetyn ampumavalmentajan Asko Nuutisen menehtyminen lauantain vastaisena yönä. Hän sai Kontiolahdella sairauskohtauksen maaliskuun 8. päivä, elämänlanka katkesi sairaalassa kesken Kollenin kisojen.

En muista juuri tunteikkaampaa hetkeä TV:n ääressä kuin Laukkasen maaliintulo voittajana lauantain kilpailussa. Ja voin kertoa, että aika paljon on vuosien varrella tullut TV:stä urheilua tuijotettua. Urheilijan on varmasti äärimmäisen vaikea pitää ajatuksensa kasassa ja tehdä huippusuoritus, kun valmentaja on menehtynyt edellisenä yönä. En käsitä, miten kukaan sellaiseen pystyy.

Kun Laukkanen tuli maaliin, hän osoitti kädessään olevaa surunauhaa ja polvistui kyynelsilmin hangelle kädet taivasta kohti osoittaen, menehtynyttä valmentajaansa kiittäen ja muistellen. Vuoden sykähdyttävintä urheilutekoa ei tarvinne tämän jälkeen enää suurennuslasilla etsiä.

Kuten sanoin, maastohiihto on jäänyt pahasti TV-tuotteena ampumahiihdon jalkoihin. Se mikä toimii ampumahiihdossa, ei toimi maastohiihdossa. Ymmärrän kyllä, jos esimerkiksi keskieurooppalaiset TV-katsojat haluavat katsella yhteislähtöjä, siinä kun näkee yhdellä silmäyksellä, mikä on tilanne.

Vaakakupissa toisella puolella istuu tylsyys. Monesti 30 ja 50 kilometrin yhteislähdöt ovat mielenkiintoisia kuin lumen alta paljastuvat koiran jätökset. Miesten puolella etenkin kyttäillään ja odotellaan, kunhan hiihdellään kilometrit pois – ja lopussa Petter Northug vie kirivoiton. Tällä kaudella hän on tosin romahtanut, mutta vuosikaudet mentiin pitkälti tällä kaavalla; kilpailuista ei tarvinnut katsoa kuin viimeiset kilometrit.

Meillä Suomessa – ja myös muissa pohjoismaissa – väliaikalähtöjä arvostetaan, etelämpänä ei. Eikä myöskään TV-yhtiöissä. TV haluaa tuotteistaan kompakteja noin tunnin paketteja – siihen sapluunaan vaikkapa 50 kilometrin kolmituntinen väliaikakilpailu istuu huonosti.

Ei siinä kai mitään, mutta kun juuri se on niin äärimmäisen mielenkiintoinen kilpailu. Viidelläkympillä ehtii tapahtua nousuja, laskuja, katkeamisia, uudelleen virkistymisiä, mitä tahansa. Mutta vain väliaikalähdöllä. Juuri se kilpailumuoto mittaa hiihtäjien absoluuttista kuntoa ja kovuutta, yhteislähtö ei. Olen ehkä liian vanha ja fakkiutunut punaniskaromantikko näkemykseni kanssa, mutta vaadin väliaikalähtöjen palauttamista hiihdon pitkille matkoille. Huono puoli on se, ettei niin tule enää koskaan tapahtumaan.

X