Jääkiekkoväki likaa omaa pesäänsä: ”Lopettakaa jo ne umpipöljät tempauksenne”
Jääkiekkokiima kasvaa, kun pudotuspelit ovat alkaneet. Ihmettelen edelleen suuresti, miksi kiekkoväki – lätkäjätkät, kuten he itseään kutsuvat – vetää mattoa oman lajinsa luistinten alta umpipöljillä tempauksillaan.
Tällä kertaa en puhu jääkiekkoväkivallasta – jota ei lätkäjätkien mukaan ole; lyöminen kaukalossa ei ole kuulemma sama kuin nakkikioskin jonossa, se ei ole väkivaltaa. Kiellettyjä tosin molemmat; toinen jääkiekon säännöissä, toinen Suomen laissa. Mutta se siitä tällä kertaa.
Pudotuspelien aika tarkoittaa jälleen kerran yhtä äärimmäisen ärsyttäviää ilmiötä jääkiekossa. Nimittäin rantapallojen heittelyä jäälle. Kun joukkue putoaa jatkosta, rantapalloja sinkoilee katsomosta kaukaloon niin, että pelaajat tuskin sekaan mahtuvat.
Mikä järki tai logiikka tässä on? Vaikka nähtäisiin fantastisen upea seitsemään peliin menevä ottelusarja, jossa kaksi hienoa joukkuetta antavat kaikkensa ja tarjoavat laatuviihdettä kansalle, on häviäjän osa saada yleisöltä alentavaa ivaa rantapallojen muodossa. Missä muussa lajissa tappion kärsinyttä vastustajaa väheksytään tällä tavalla? Vastaan yksiselitteisesti; ei missään.
Toinen asia, mikä ottaa joka ikinen kerta korviin tai silmiin on se, että jääkiekkoihmiset ja media puhuvat sekä kirjoittavat pudotuspelien avauskierroksesta avoimesti säälipleijareina. Ne joukkueet ovat taistelleet itsensä sijoille, jotka oikeuttavat sääntöjen mukaan pudotuspeleihin. Miksi niitä pitää väheksyä? Ja taas liataan huumorin varjolla omaa pesää. Jos oma lajiväkikään ei osoita arvostusta ja kunnioitusta, kuinka kukaan muukaan voisi?
Voidaan tietysti olla monta mieltä sen ensimmäisen pudotuspelikierroksen järkevyydestä. En pysty ymmärtämään liigan järjestelmää, jossa kukaan ei putoa, ja osa joukkueista voi nostaa jalan kaasulta jo hyvissä ajoin, kun huomaa, että mahdollisuudet kymmenen joukkoon ovat menneet. Silloin tapahtuu kovin usein tyhjennysmyynti, kun parhaat pelaajat kaupataan rahankiilto silmissä muualle – ja vain siksi, ettei loppukauden peleillä ole enää mitään merkitystä. Miten se palvelee omaa tuotetta?
Ruotsin liiga SHL on osoittanut vuosikaudet kilpailullisen toimivuutensa – ja ylivertaisuutensa Suomen liigaan verrattuna. Siellä pelataan myös pudotuspelit samalla systeemillä, mutta liigan kaksi heikointa joutuvat karsimaan paikastaan Allsvenskanin parhaiden kanssa. Väliin jää vain kaksi joukkuetta, joilla ei ehkä ole panosta kauden viimeisissä peleissä, tosin nekin saattavat tapella pääsystä jatkoon tai taistella verisesti karsinnan välttämisestä viimeiseen asti. Panoksettomia otteluita tulee rekkalastillinen vähemmän kuin Liigassa.
Suljetun liigan malli on apinoitu NHL:stä. Sen on tarkoitus vahvistaa seurojen taloutta, kun pelkoa putoamisesta isoimpien rahapatojen ääreltä ei ole. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, moni seura tekee Suomessa edelleen raakasti tappiota. Tässä on kätevästi unohdettu pari asiaa: NHL:ssä on palkkakatto ja varaustilaisuus, jotka molemmat tasoittavat voimasuhteita. Yksikään joukkue ei voi rakentaa ylivertaista materiaalia, varaustilaisuudessa taas edellisen kauden heikoimmat seurat saavat valita parhaat lupaukset päältä. Koko maailma on siellä täysin erilainen kuin meillä – on silkkaa suuruudenhulluutta ja ylimielisyyttä yrittää samlle polulle.
Nyt Suomessa on käynyt niin, että kakkostason Mestiksestä on tapettu kilpailullisuus kokonaan. Nousta voi vain kabinettipäätöksellä, ei urheilullisesti. Jos rantapallojen heittely jäälle ja jatkuva puhe sääleistä dissaavat liigajoukkueita, Liigan sulkeminen on puolestaan kiekkoväen itse heittämä erittäin märkä ja limainen rätti kaikkien Mestiksen seurojen kasvoille.
Olen aina pitänyt jääkiekosta, mutta sen monista lieveilmiöistä en pidä. Urheilijoita ja seuroja tulisi kaikissa lajeissa kunnioittaa viimeiseen asti, sitä kutsutaan lajikulttuuriksi. Onko suomalaisessa jääkiekossa sellaista?