Syntiset dopinghuijarit – pitäisikö antaa anteeksi?

Tämäkin alkuvuosi ja kevät on ollut urheilun dopingrintamalla vilkasta aikaa; käryjä on tullut sieltä ja täältä, osa isoja kaloja, osa pienempiä sinttejä – ja lähes kaikki venäläiset yleisurheilijat ovat edelleen arvokisapannassa, olivat he sitten puhtaita tai eivät.

Dopingin juuret ylettyvät jo 1940-luvulle saakka, vaikka valvonta olikin pitkään lastenkengissä.

Vasta 2000-luvulla asiaan on pureuduttu sen vaatimalla vakavuudella. 1970- ja 80-luku oli kaikkein rehottavinta D-aikaa. Silloin päti paljon paremmin monen tietämättömän heitto nykyajan urheilijoista: ”kaikkihan ne käyttää”.

En tule koskaan hyväksymään dopingin käyttöä missään muodossa. Se on aina väärin, verinen loukkaus kaikkia puhtain keinoin taistelevia urheilijoita ja heidän oikeusturvaansa kohtaan. Mutta on ymmärrettävä, että erittäin kireän valvonnan aikakaudella vahinkojakin voi sattua; jokainen lisäravinne ja lääkeaine on tarkistettava pilkulleen – niin ja ne huulirasvat ja peräpukamavoiteet myös…

Olen miettinyt, kenelle ja miksi dopingin käytön voisi antaa anteeksi? Harva meistä on valmis anteeksiantoon. Liian usein tulee mieleen, että kärynneitä kohdellaan kuin murhaajia. Dopinginkäyttö ei ole kuitenkaan rikos, ainoastaan sääntörike urheilussa.

Miksi moni kärähtänyt joutuu kantamaan raskasta rikollisen leimaa otsassaan jopa loppuelämänsä? Mika Myllylälle se kovin painava leima maksoi hengen. Eikä samassa Lahden 2001 MM-suossa polkenut hiihtovalmentaja Pekka Vähäsöyrinkikään kaukana saman hinnan maksamisesta ollut.

Olen periaatteessa sitä mieltä, että kun kerran kärynnyt urheilija on sanktionsa lusinut, on pystyttävä antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos toisen kerran narahtaa, se on eri asia. Silloin urheilija osoittaa äärimmäisen vakavaa piittaamattomuutta sekä sääntöjä että urheilun eetosta kohtaan. Kilpakumppaneista puhumattakaan.

Onko meidän suomalaisten helpompi antaa anteeksi omillemme kuin ulkomaalaisille kärähtäneille? Joskus tuntuu, että omia vihataan vielä enemmän ja syvemmin – ikään kuin he olisivat teollaan mustamaalanneet koko kansakuntaa ja loukanneet henkilökohtaisesti näitä kestomielensäpahoittajia.

Okei, norjalaisille kärähtäneille emme anna anteeksi, tuskin ruotsalaisillekaan. Norjalaisia kohtaan tunnemme jopa vahingoniloa. Onko se oikein? Kysyn, en vastaa. Entäpä venäläiset? Historiallisen juuriston ansiosta anteeksiantaminen heillekin on hankalaa.

Muut ovat eri asia. Jos vaikkapa jamaikalainen tai yhdysvaltalainen huippu käryää, toteamme tilanteen olankohautuksella. Kun he palaavat kisakentille, suhtaudumme heihin suopeammin. Vasta kun radoille ilmestyy jenkkipikajuoksija Justin Gatlinin kaltainen kaveri, joka saa palata kahden käryn jälkeen, alkavat ihokarvat nousta pystyyn.

Tosin, hänkin on jo nyt saanut monelta anteeksi; paluunsa jälkeen Gatlinille huudeltiin ja vihelleltiin kilpailuissa, enää sellaista ei ole juuri kuulunut.

Kokonaan oma lukunsa ovat alussa mainitsemani 1970- ja 80-luvun omat huippu-urheilijamme. Käryjä ei silloin juuri tullut, niitä peiteltiinkin, mutta kaikki tietävät, että silloin aineita käytettiin sumeilematta; valvonta oli löyhää ja dopingjunassa kilpakumppanien kanssa matkustaminen oli ainoa tapa pysyä mukana kehityksen kelkassa – myös meille suomalaisille, vaikka harva sitä on ollut valmis myöntämään. Historiallinen menestyspainolasti ei sallinut tipahtamista alemmalle tasolle, kultaa ja kunniaa haettiin hinnalla millä hyvänsä.

Osa tuon aikakauden urheilijoista on myöntänyt avoimesti ja omaehtoisesti käyttönsä. Osa kiistää asian kategorisesti. Jos vaikkapa Lasse Viren kertoisi nyt avoimesti käyttäneensä 1970-luvulla, alkaisimmeko vihata häntä? Deletoisiko se mielissämme olympialaisten neljä kultamitalia? En usko. Ja tällä en vihjaa, että hän olisi käyttänyt mitään kiellettyä.

Itse nostan hattua kaikille niille suoraselkäisille urheilijoille, jotka pystyvät myöntämään tekonsa. Ainakin 90 % kärynneistä keksii selityksiä, eikä voi ymmärtää, mistä testosteroni tai kasvuhormoni on hänen kehoonsa kulkeutunut. Sitten on toisenlaisia ihmisiä.

Yksi ihailemistani on pikajuoksija Ville Vakkuri. Hän oli vuosituhannen vaihteessa superlahjakkuus 100 metrillä, mutta jäi kiinni dopingista vain 19-vuotiaana vuonna 2001. Hän ei kierrellyt tai kaarrellut, vaan kertoi heti avoimesti käyttäneensä erilaisia aineita jo 17-vuotiaasta saakka, valmentajansa kehotuksesta.

Myöhemmin Vakkuri on toiminut vahvasti antidopingtyössä. Hän ei ole jäänyt selittelemään mihinkään harhaiseen näennäistodellisuuteen. Ja juuri siksi uskon, että monelle oli paljon helpompi antaa hänelle anteeksi kuin heille, jotka eivät koskaan myönnä mitään.

Tästä syystä monelle urheilijalle tekisi hyvää tulla dopingkaapista – oma sielua korventava möykky saattaisi sisältä sulaa. Emme me heidän menestystään nonsoleeraisi, arvostus voisi pikemminkin nousta. Rehellisyys on yhä kovassa kurssissa. Tosin voi käydä toisinkin, jos on jo vuosikymmeniä kategorisesti kiistänyt kaiken. Mitä nopeammin tunnustat, sen helpommin saatat saada anteeksi.

Kun vankilakundi palaa siviiliin, hän on tuomionsa lusinut ja voi aloittaa ennen pitkää ainakin puolipuhtaalta pöydältä nuhteettoman elämän, jos niin haluaa. Moni dopingista narahtanut urheilija kantaa raskasta taakkaa ja ihmisten halveksuntaa harteillaan elämänsä loppuun asti. Se ei ole oikein. Urheilu on kuitenkin vain leikkiä isoilla hiekkalaatikoilla – eikä kärynnyt urheilija ole tappanut tai raiskannut ketään, ei varastanut kenenkään rahoja tai polttanut taloja. Armo on silti monelle meistä tuntematon käsite heitä kohtaan. Miksi näin?