Umpihullua porukkaa – miltä kuulostaisi juosta maraton joka toinen päivä?
Olen kestävyysjuoksuihminen henkeen ja vereen. Käytän ison osan ajastani juoksijoiden valmentamiseen, niin kilpaurheilijoiden kuin kuntoilijoidenkin. Silti kestävyysjuoksussa on olemassa ilmiöitä, joihin ymmärrykseni ei millään riitä.
Vielä parikymmentä vuotta sitten oli kova juttu, kun joku juoksi maratonin. Puolimaratoninkin selvittämistä pidettiin arvostettavana. Nyt koko paletti on mennyt täysin uusiksi. En ymmärrä miksi. Kaikenlaiset ultramatkat sekä esimerkiksi triathlon kasvattavat koko ajan suosiotaan kuntoilijoiden keskuudessa. Eikä siinä mitään, kuntoilu kaikissa muodoissaan on kannatettava ajatus. Mutta aika usein sitä miettii, missä menee järjen ja hulluuden raja – tai onko sitä ollenkaan?
Olen joka vuosi katsellut Tampereella Pirkkahallin ympäristössä 3,33 kilometrin lenkillä juostavaa 100 kilometrin Wihan kilometrit -kilpailua. Mitä järkeä on juosta 100 kilometriä kerralla? Okei, ihminen pitää haasteista, mutta silti. Monesti mietin, ovatko nuo juoksijat sellaisia, jotka eivät enää pysty parantamaan aikaansa maratonilla, ja hakevat uuden haasteen tästä. En tiedä. Järkeä en sellaisesta juuri löydä.
Triathlon on erinomainen harrastus, mutta jos tavallinen pulliainen tähtää täysmatkalle, jossa uidaan 3,8 kilometriä, pyöräillään 180 kilometriä ja juostaan maraton, pitää taas kysellä järjen perään. Siihen menee kuntoilijalla koko päivä. Puhumattakaan siitä, kuinka älyttömän määrän harjoittelua sellainen vaatii.
Sprinttimatka ja perusmatka ovat harrastajille erinomaisia. Perusmatkallakin mennään kuitenkin vain 1,5 kilometri uiden, 40 kilometriä pyöräillen ja juostaan 10 kilometriä. Siinä on vielä järkeä, paljonkin.
Kaikkein eniten ihmettelen kuitenkin maratonien keräilybuumia – sellaisesta ei meikäläisen nuoruudessa oltu edes kuultu. 73-vuotias suomalainen Kalevi Saukkonen on juossut elämässään yli 2000 maratonia. Viime vuoden loppuun mennessä niitä oli 2074, ja juuri nyt niitä on tarkalleen 2105, edellisen Saukkonen kirmasi kolme päivää sitten. Ja hän on vasta ”maailmantilaston” kakkosena.
13 vuotta nuorempi saksalainen Christian Hottas on juossut 2513 maratonia. Hän juoksee noin 150 maratonia vuodessa. Eli lähes joka toinen päivä. Hottas on ammatiltaan lääkäri, joten voisi hyvällä syyllä kysyä häneltä, onko tuo enää tervettä?
Hottas juoksee useimmat maratoninsa kotonaan Hampurissa, jossa tällaisia keräilymaratoneja järjestetään lähes päivittäin. Hottas juoksee yleensä noin 7.30 aikoja. Siis joka toinen päivä! Miten ihminen ehtii enää elää muuta elämää?
Myös Suomessa on oma kerhonsa näille keräilijöille, sen nimi on edellisiin lukuihin verrattuna vaatimattomasti suomen 100+ Maraton Kerho. Siihen pääsee, kun saa 100 maratonia täyteen. Arvatkaapa, kuinka paljon jäseniä siinä nyt on? 281. Eli joka 20 000:s suomalainen on juossut elämässään yli 100 maratonia.
500 maratonin ylittäjiä on kymmenen, tonnikerhossa on kaksi miestä. Naisten tilaston kärjessä on 56-vuotias Ritva Vallivaara-Pasto, joka on nyt juossut 772 maratonia.
Peilaako tämä buumi jotenkin nykyaikaa ja nykyihmistä? Yhteiskunta on kovin suorituskeskeinen. Ei olympiahengessä nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin, vaan pikemminkin enemmän, tehokkaammin, vielä enemmän. Mikä ajaa ihmisen juoksemaan maratonin joka toinen päivä? Tai edes kerran viikossa? Onko siinä mitään järkeä? Kuinka kenenkään elimistö voi kestää sellaista? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Olisi mielenkiintoista soluttautua porukkaan kyselemään pääosin tuota yhtä kysymystä, miksi?
En halua halveksia kenenkään harrastuksia, etenkään liikunnallisia. Päinvastoin. Mutta jossakin menee järjen raja. Ja tässä touhussa se mielestäni ylittyy pahan kerran. Niin kestävyysjuoksuihminen kuin sielultani olenkin.