Olympiamuistoja - Rauno Miettisen pulisongit

Yritin muistella, mikä on ensimmäinen aito oma muistoni talviolympialaisista koskaan. Olin varma, että se on yhdistetyn miehen Rauno Miettisen muhevat pulisongit 1970-luvulla. Olin väärässä. En ole koskaan ollut mikään automaattinen muistikone, joten oli googlattava. Rauno Miettinen otti olympiahopeaa Sapporossa 1972. Olin silloin 2-vuotias. En voi millään muistaa siis, vai voinko sittenkin? Olivat ne kuitenkin sen luokan pulsarit…

Tai sitten muistan miehen Innsbruckista 1976 tai Lake Placidista 1980.

Pudotetaan Miettis-Rane kuitenkin pois. Ehkä ensimmäiset todelliset muistoni voisivat olla Innsbruckista 1976. Olinhan urheilufriikki jo eskari-ikäisenä. Kuka muuten muistaa, että syntymäkaupunkini Tampere oli juuri tuolloin ehdolla talvikisojen isännäksi tuoreen kaupunginjohtajan Pekka Paavolan innokkaalla johdolla? Äänestyksen 1. kierroksella Tampere päihitti Kanadan Vancouverin, mutta toisella kierroksella Manse putosi junasta. Vancouver sai talviolympialaisensa 34 vuotta myöhemmin, Tampere sai rantatunnelin ja ratikan rakennustyömaan.

Ei se voi olla vielä 1976, nimittäin ensimmäinen oikea muisto on taatusti vuoden 1980 Lake Placidista. Silloin nimittäin tapahtui jotakin, mitä ei kai enää koskaan tapahdu. Kisat eivät vielä tuolloin tulleet televisiosta livenä kuten nykyisin. Mutta päivällä tuli jälkilähetyksiä. Kesken koulupäivän laitettiin penaalit pulpettiin ja avattiin TV, mustavalkoinen. Ja sieltä hän tuli, karhun ja Godzillan myyttinen sekasikiö Juha Iisakki Mieto, joka riuskoi kohti 15 kilometrin kilpailun maalia hullun lailla.

”Ja sieltä Juha tulee, hän vetää rivakasti, hän tietää tilanteen, ja Juha menee kärkeen”, selosti muistaakseni Juha Jokinen vai Pentti Salmiko se oli. Tai Seppo Kannas.
Mutta sitten tuli eräs tupsupipoinen börje metsän siimeksestä kuviin, Thomas Wassberg nimeltään.

”Ai ai ai, sadasosalla Juha hävisi tämän, se pistää kyllä nyt mielet matalaksi”, selostajat huusivat.

Kisaa luokkahuoneeseemme katsomaan saapunut Messukylän koulun rehtori Matti Soisalo napsautti TV:n kiinni ja sanoi: ”Ja sitten matematiikan kirjat esiin…”

Myöhemmin hurahdin itsekin urheilemaan tosissani, laji oli tosin kestävyysjuoksu. Silti joka ikiset talviolympialaiset tuli katsottua edelleen todella tarkkaan.

1984 Sarajevosta monelle jäi päällimmäisenä mieleen Marja-Liisa Haemaelaisen kolme kultamitalia maastohiihdossa. ”Katsokaa – hän antoi kaikkensa!” Jäivät ne minullekin, mutta eivät yhtä voimakkaasti kuin pikaluistelija Urpo Pikkupeuran viikset – nimikin hiukan nauratti, vaikka ”Hullu-Hollona” ei juuri olisi varaa ollut. Pikkupeura oli rankassa lumisateessa hieman huonosti auratulla ulkojäällä käydyssä kilpailussa 23:s. Mutta mieleen mies jäi kuin mummo asemalle.

1988 Calgaryssa vietettiin Matti Nykäsen kolmen kullan juhlia. Myöhemmin heitä tuli lukuisa tukku lisää, mm. Tiina, Pia, Sari, Mervi, Mervi uudestaan sekä Pia II.

1992 olin jo hieman kyynistynyt nuorukainen, 22-vuotias. Toni Nieminen juhli Albertvillessä, minä Tampereella. Nauroimme parhaan kaverini Snoopi Salovaaran kanssa hilpeässä keskiolutpöhnässä, kun taitoluistelija Oula Jääskeläinen kaatui ohjelmassaan muistini mukaan liki jokaisessa hypyssä. Nyt hävettää – oikeasti. Jokainen olympiakisoihin päässyt urheilija on superkova lajissaan.

Pian sen jälkeen lopetin oman urheilu-urani. Tuttu tarina: huippulahjakkuus, josta koskaan ei tullut mitään. Meni kymmenen vuotta sulatellessa ennen kuin urheilu alkoi taas kiinnostaa. Olin toki töissä mm. Aamulehden ja YLE:n urheilutoimituksissa, sitten MTV3:n urheilukolumnistina. Mutta vasta kun se työ alkoi 2001, aito mielenkiintoni urheilua kohtaan palasi. Seuraavana vuonna aloin valmentaa juoksijoita – ja istuin taas kuin naulittuna kotisohvalla katsomassa joka ikisen minuutin kaikista mahdollisista arvokisoista.

2006 Torinosta mieleen jäi Markku Uusipaavalniemen kipparoiman curlingjoukkueemme hopea. Ei niinkään mitalin vuoksi, vaan selostuksen. Jo edesmennyt Voitto Liukkonen narahteli selostamossa niin unettavan hypnoottisesti, ettei voinut olla innostumatta. Oli nänniä ja määrämittaista pesään.

Ne olisivat varmasti naurattaneet vielä 10 vuotta aikaisemmin, mutta olinhan jo vastuullinen 36-vuotias perheenisä. No okei, naurattivat ne – ja naurattaisivat tänäkin päivänä.

2010 Vancouverin olympialaisista ei isoja muistijälkiä jäänyt, 2014 Sotshista sitäkin enemmän. Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen parisprintin kulta oli legenda. Niin myös Jarmo Lehtisen ja hiihdon nykyisen päävalmentajan Reijo Jylhän itkunsekainen huutoselostus radiossa kilpailun lopusta Porilaisten marsseineen.

Mitä mahtaa jäädä mieleen näistä Etelä-Korean Pyeongchangin talviolympialaisista? Mitä jää minulle, 47-vuotiaalle keski-ikäistyneelle ja tukevoituneelle ex-urheilijalle, mitä 10-vuotiaalle koulupojalle tai -tytölle, mitä (jos mitään) nenä älylaitteissaan toikkaroiville nykyteineille, mitä nyt 71-vuotiaalle isälleni? Tuleeko muistijälkiä, jotka innoittavat ja kiihottavat kenties vielä vuosikymmenten jälkeen? Vai tuleeko pettymyksiä? Muistijälkiä toki nekin.

Varmasti molempia. Sellaista urheilu on. Olympia Hollo -blogissani pyrin näiden talvikisojen aikana saamaan teidät Seura.fi:n lukijat tekemään omia oivalluksianne urheilun upeasta maailmasta, olemaan samaa mieltä kanssani sekä myös eri mieltä. Kun onnistutaan, hehkutetaan, kun epäonnistutaan, kritisoidaan perustellusti; mutta mitä niiden onnistumisten ja epäonnistumisten takana on? Katsellaan yhdessä nautinnolliset olympialaiset.