LUKUPIIRI: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Minna
Lukeminen Lukupiiri 3.6.2014 18:48

omavaltaista_menettelya_lukupiiri

Syystäkin Lena Andersson (s. 1970) voitti August-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013 romaanillaan Omavaltaista menettelyä (Siltala): se on viiltävä tutkielma sanallisten kuilujen ja erään rakkauden luonteesta, dialektisuudesta rakastuneen ja rakkauden kohteen välillä sekä moraalifilosofinen pohdiskelma valtasuhteista. 

Melkoinen pakkaus siis kaikessa esteettisyydessään. 

Heti aluksi täytyy kiittää kääntäjä Sanna Mannista, joka on tehnyt erinomaista työtä: suomennos on sujuva, tarkka ja hengittävä.

En muista, milloin viimeksi olen lukenut romaania ja tahtonut keräillä sen sivuilta sitaatteja sitaatin perään erilliseen muistikirjaan. Anderssonin teoksen parissa en voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta: luin kirjaa eilen tentin jälkeen puistossa (sieltä kuvat!) uudestaan ja kirjoitin ylös herkullisen nasevia lausahduksia onnen ideasta, toivosta, rakkaudesta – ja filosofiasta. 

omavaltaista_menettelya_lukupiiriIdea rakastumisesta?

”Mutta rakastuminen on totaalista, jopa totalitaarista. Se ulottuu kaikkiin tekoihin ja ajatuksiin, juuri siitä johtuu sen tuhoava voima.” 

Omavaltaista menettelyä – romaani rakkaudesta (Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek) kertoo Esteristä, rationaalisesta, kielen avulla maailmaa havannoivasta esseististä ja runoilijasta. Kirjoittaessaan esitelmää taiteilija Hugo Raskista hän huomaa, että ”ihminen voi ikävöidä ihmistä jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan”. Ester hyväilee sanoillaan taiteilijaa, kunnes huomaa rakastuneensa – onnettomasti ja epätoivoisesti. 

Rakastumisen kohde on palvontaa kaipaava itsekeskeinen sika, trendimääritelmän mukainen narsisti, joka tutkii taiteessaan moraalia mutta unohtaa sen siviilielostelussaan. 

Vai onko rakastumisen kohde sittenkin – Platonin ajatuksia myötäillen – idea taiteilijasta?

omavaltaista_menettelya_lukupiiriJärjen ja tunteen romaani

”Toivo on ihmisruumissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa.”

Omavaltaista menettelyä on purevan ironinen romaani valtapelien verkostosta nimeltä ihmissuhteet. Teos on täynnä pinnan alla kuohuvaa surumielistä tunnelmaa, joka tiivistyy kaipauksena sanojen väliin jääviin kuiluihin ja kulisseihin. Se kertoo kahdesta ihmisestä, jotka eivät keskusteluistaan huolimatta tavoita lainkaan toisiaan. Se kertoo myös jatkuvista, tahattomista ja tahallisista väärinymmärryksistä, joita lietsoo Esterin taholta toivo ja Hugon kohdalta silkka välinpitämättömyys. 

Kaikkea tarkastelee ilkikurisuudessaan lempeän ymmärtävä kertoja. Vaikka Esterin tilanne oli välillä suorastaan nöyryyttävä, en tuntenut lukijana häntä kohtaan sääliä vaan pikemminkin ihailua: kaikessa rationalismissaan hänen sydämessään läikehti viimeiseen saakka toive onnesta.

”Rakastavan ainoa ase on lakata rakastamasta”, opastaa kertoja. 

Romaanissa rakkaus on omaisuutta, jota voidaan teoksen alussa siteeratun Ruotsin lakiotteen mukaisesti ottaa luvattomasti käyttöön tai anastaa toiselta. Mutta rakkautta traagisempi menetys on toivon häviäminen. 

Anderssonin teoksessa oli järkeä ja tunnetta, liikuttavaa älyä ja suurta sydäntä. Minun oli helppo samastua Esteriin: olen joskus rakastanut kohtuuttoman paljon saamatta vastarakkautta, puntaroinut sanojen merkitysten välillä, tulkinnut väärin ja puhaltanut pöljyyttäni hehkuviin hiiliin toivoa, vaikka kaikki on ollut jo ohitse. Lukukokemuksena Omavaltaista menettelyä oli hurmaavan pisteliäs: tunteissa ei vatuloitu ja vellottu, vaan niitä analysoitiin ja laskelmoitiin järjellä.

Mutta mitä meistä tulee, jos laskelmoimme tunteita loputtomiin?

Millaisia ajatuksia sinulle heräsi romaanista? Millainen lukukokemus Omavaltaista menettelyä oli? 

 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – romaani rakkaudesta (Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek)
Suomentanut Sanna Manninen 
Kansigrafiikka: Elina Warsta
214 s. 
Siltala 2014
Arvostelukappale

Keskustelu