Sattuipa kerran

Muistaakseni jouluna 2006. Elettiin joulunalusaikaa ja se näkyi turkulaisten kotien ikkunoissa ja kaduilla. Minäkin osallistuin kaikkiin kahden hengen taloudessa tehtäviin valmisteluihin.

Ripustelin jouluvaloja ja muistan jonkun pienen vaimon ehdottaman remontinkin tehneeni. Olin ollut juomatta viikkoja ja harrastanut ruumiinliikuntaa verenmaku suussa. Joulua oli suunniteltu hyvässä hengessä ja luottavaisena. Appiukolla vierailtaisiin ja Loimaan pappalla. Perinteinen joulu lämpimässä hengessä, mukavia muistoja.

Väärin. Tein lanttulaatikkoa. Se voi olla juopolle vaarallista kun jälkeenpäin asiaa tarkastelee. Lanttulaatikkoa pitää kypsyttää uunissa pitkään, vaikka massassa ei ole muuta raakaa kuin kananmuna.

Odotusaika kävi pitkäksi, rummutin sormilla keittiön pöytää. Yksin kotona, kirpeä iltapäivä, voimakas tunne ahkeruudesta joka oli ainutlaatuista eikä ketään kotona kehumassa kunnollisuuttani.

Parit tuopposet lähibaarissa voisi tehdä hyvää. Illuusio kauluspaitaan ja esiliinaan sonnustautuneesta herrasmiehestä joka valmistaa joulusinappia perheelle. Mies nauttii samalla konjakkia vaimon halatessa onnellista sinappimestaria. Mielikuva nosti purjeet ja pullisti rintaa.

Viimeinen muistikuva vuonna 2006 on jouluinen Sotalaistenkatu jota pitkin marssin päättäväisesti kulman takana odottevaan kuppilaan.

Muistan heränneeni tai havahtuneeni, vaikea sanoa kumpaa, sohvalta. Ehkä havahduin kun promillet pääsivät ensimmäistä kertaa niin alas että jotain elämää syttyi silmiin.

Television valaisemassa huoneessa istui surullinen hahmo kutomassa villasukkaa. Vaimo. Aivoni hakivat epätoivoisesti jotakin kiinnekohtaa tapahtumiin. Hämärästi muistin joulun. Kaikki muuttuisi normaaliksi kun osaisin kysyä jotain järkevää. Tiedustelin kepeästi että koskas niitä raketteja ammutaan? Vaimo alkoi itkeä.

Oli tammikuun 4. 2007. Lanttulaatikkojen kohtalosta en ole vieläkään kysynyt. Eivät varmaankaan olleet raakoja.