Teksti:
Kalle Lähde

Aamulla iski kaipuu valtameren syleilyyn. Olin haistavinani suolaisen meren, vaikka merelle on meidän takapihalta matkaa sen 71 kilometriä. Valtamerelle on vielä vähän enemmän kilometrejä. Mutta jos Raumalta lähtee laivan kanssa, vaikka Yhdysvaltoihin, niin valtameri alkaa keinuttaa jo muutaman hassun vuorokauden kuluttua.

Hassun? Oli se aika hassua. Suomesta kun lähdettiin, niin vasta Pohjanmerellä alkoi krapula hellittää. Sataman riemuista toipuminen otti oman aikansa. Olimme helpottuneita kun pääsimme ”meren rauhaan”.

Rauha loppui Pohjanmerellä. Varsinkin talvella. Ja varsinkin rautalastissa. Silloin laivan painopiste on kovin alhaalla. Niin kuin lasten mukissa joka ei kaadu. Paitsi laiva voi tietysti kaatua. Tai katketa tai mitä tahansa.

Atlantin valtameri ja Pohjanmeri (Mare Germanicum) yhtyvät jossakin Orkney-saarten kohdalla. Pohjanmeri velloo Euroopan mannerlaatan päällä ja on huomattavasti matalampi kuin Atlantti. Se nostaa merenkäynnin melkoiseksi.

Suomesta Amerikkaan mennään laivalla aina niin kutsutun ”ison ympyrän” kautta. Pentlandista, Brittein saarten pohjoisen kärjen kautta Atlantille. Atlantti on sitten oma juttunsa talvella. Me merimiehet olisimme mieluusti käyttäneet eteläisempiä latitudeja. Siellä olisi ollut tarjolla tyyniä vesiä ja shortsit jalassa olisimme saaneet rikata tynnyrinpuolikkaasta tehdyn grillin ahteritäkille ja paistaa kaikkea hyvää. Mutta ei siinä auttanut. Emme olleet huviristeilyllä vaan töissä rahtilaivalla.

Hullujen hommaa se oli. Jos Pohjanmerellä oli miettinyt ettei se pahemmaksi voi mennä niin oli väärässä. Liioittelematta kaaduimme kyljeltä toiselle yli neljäkymmentä astetta. Ruokaa tehtiin silti. Merimies on nälkäinen. Leivoin sämpylöitäkin, ettei kukaan päässyt sanomaan kokin laiskottelevan. Raakana ne pysyivät vielä pellillä aluksen rullatessa. Kun ne alkoivat pyöriä uunissa kuin tennispallot, tiesi niiden olevan kypsiä.

Oluttakin juotiin kohtuudella aamuisin, ettei satu vahinkoja. Työolosuhteet kun olivat verraten haastavat. Voi miten mielelläni olisin halunnut mukaan tärkeän työturvallisuustarkastajan. Jonkun täti-ihmisen joka olisi tuprutellut puuteria ilmaan huomatakseen onko työpaikalla haitallista vetoa. Byssasta (laivan keittiö), kun aukaisi oven täkille, veti riittävästi. Monesti ”vetoa” oli 50m/s.

Mitäköhän täti-ihminen olisi kirjannut raporttiinsa?

  • Keittiöhenkilökunta tuoksahtaa voimakkaasti oluelta
  • Lattia kallistelee niin että seinä muuttuu välillä lattiaksi
  • Keittiöhenkilökunta puhuu ruokottomia
  • Irtonaisten esineiden vuoksi meteli ylittää sallitun rajan.
  •  Joka paikassa vetää

Raporttinsa lopuksi täti olisi varmasti ehdottanut kauppamerenkulun kieltämistä. Mutta ei näkynyt työsuojelutarkastajaa niillä leveysasteilla. Ja hyvä niin. Pärjäsimme loistavasti ilman holhoamista, koska me olimme ammattilaisia muussakin kuin oluen juonnissa.

Loputtomien harmaitten vesimassojen jälkeen, America! Liberta!

Satamassa rytmi taas muuttui. Kaikenmoista tonttu-ukkoa maista ramppasi laivassa, kuka milläkin asialla. Iltaisin me keittiöhenkilökunta tutustuimme amerikkalaiseen korkeakulttuuriin ja nautimme hienostuneita viinejä.

K-Mart tavaratalosta haimme puuvillaisia boksereita. Merimies on vähään tyytyväinen amerikan ihmemaassakin.
Sitten mentiin taas. Satamat ja maat vaihtuivat siinä työmaaruokalassa usein.

Hienoa aikaa.

X