Veteraanipäivä

Jaa kaverilleTilaa Seura

Sain tänään kunnian pitää Kansallisen Veteraanipäivän juhlapuheen Oripäässä. Väkeä oli paikalla satoja, jopa kymmeniä.

”Arvoisat sotiemme veteraanit ja juhlavieraat. Veteraanin Iltahuuto-laulun säkeistö muistuttaa meitä tämänvuotisen kansallisen veteraanipäivän teemasta:

Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa.

Sodan päättymisestä on tänään kulunut 26664 päivää. Se on kokonainen ihmisikä. Silti keskuudessamme on vielä sodan itse kokeneita miehiä ja naisia. Heidän uhriaan siinä äärimmäisessä koettelemuksessa, joka voi kansakuntaa kohdata, me emme saa emmekä halua unohtaa.

Uskallan väittää, että meidän sodanjälkeisten sukupolvien ahkeruus ja ylpeytemme suomalaisuudesta on veteraaniemme ansiota. Meillä on ollut jotakin mihin nojata ja mistä mekin olemme voineet ammentaa vaikeina hetkinä.

Minun sukupolveni ei itse joutunut kärsimään sodasta. Sen seurauksilta en silti voinut välttyä seuratessani Erkki-pappani vuosikymmeniä kestäneitä kipuja haavoittumisen seurauksena. Sota näyttäytyi kipuna joka ei hellittänyt. Pappani ei silti koskaan puhunut ikävistä asioista jotka liittyivät sotaan. Toivoi vain monesti ettei minun koskaan tarvitsisi sotia. Toiveeseen yhtyi Taimi-mummini.

Mummini kuoltua sain haltuuni kirjeenvaihdon heidän välillään. Saivo- saippualaatikkoon paperinarulla aikajärjestyksessä niputetut kirjeet oli mummi minulle luvannut perinnöksi, kun heistä on aika jättänyt. Kirjeet olivat jatkosodan ajalta. Kirjeitä lukiessani sota näytti minulle uudet kasvot. Se tuli lähelle ja hyvin konkreettiseksi.

Pappan toiveet rintamalla olivat vaatimattomia: ”Lomissa vetää kiinni helmikuussa jos ei ryssä tapa sitä ennen, ei kai se, kun ei ole henkeä nytkään saanut, vaikka on kyllä yrittänyt”.

Erään kerran lomalta takaisin linjaan palattuaan pappa kirjoittaa kuinka kuuli Lauttakylässä nuorten miesten uhon. Kuinka jo pitäisi päästä rintamalle ennen kuin sota loppuu. Hän kirjoittaa mummille ettei tänne saisi niin kiire olla.

Kirjeenvaihto asemasodan aikana käsitteli varsin arkisia asioita. Haaveita tulevaisuudesta ja rakkauden tunnustuksia. Mahtuipa mukaan pappan anteeksipyyntö liiallisesta väkijuomienkin nauttimisesta Vammalan asemalla. Mummi antoi anteeksi seuraavassa kirjeessä, mutta tiedusteli samalla tiukasti, kuka oli se Vampulan tyttö joka oli asemalla vilkutellut?

Kesän 1944 kynnyksellä, kirjeiden sävy muuttuu. Aiheet ovat arkisia niin kuin ennenkin mutta pappan kirjeissä on enemmän huolta kotirintaman asioista.

Kesäkuun 9. päivän jälkeen kirjeenvaihtoon tulee tauko. Seuraava kirje on päivätty 19.6. 1944. Se on selvästi kirjoitettu polven päällä suuressa kiireessä. Sanatarkka lainaus:

Rakas taimi
Tervehdykseni täältä. Olen vielä elossa vaikka en sitä itsekään uskoisi.
Jos jään, älä vaivu epätoivoon, luota Korkeimpaan. Kuolen suomalaisena jos niin on määrätty.
Vankiksi en jää.
En nyt enempää, toisten lisää
Voi parhaiten
Suutelen sinua
Erkkisi

Venäläisten suurhyökkäys oli käynnissä. Pappan sota päättyi haavoittumiseen Äyräpäässä 13.7.- 44. klo 1720.

Nokian, Seinäjoen ja Vaasan sotasairaaloiden kautta Erkki palasi Taiminsa luokse. Onneksi palasi. Taimi luotti Korkeimpaan ja molemmat uskoivat tulevaisuuteen.

Nämä kirjeet olivat heidän henkinen perintönsä minulle. Ne ovat maallisista arvokkainta mitä omistan. Näiden kirjeiden myötä sain jotakin mitä en voi unohtaa.

Jokainen veteraani on ansainnut kunnioituksemme ja vakuutuksen siitä, että tulevatkin sukupolvet muistavat heidän työnsä.

Se ei ole itsestään selvää. Suomikin muuttuu ja kansainvälistyy tavalla, jossa pienen kansan on ponnisteltava lujasti, säilyttääkseen tuleville sukupolville ne arvot jotka ovat vaalimisen arvoisia.

Valitettavasti aina on ollut ja on voimia joille isänmaallisuus on vähemmän tärkeätä. Sellainen äänekäs vähemmistö. Siksi minun viestini nuorille onkin: Isänmaallisuudessa ei ole mitään hävettävää, olkaa ylpeinä suomalaisia ja vaalikaa niitä arvoja, jotka saivat veteraanimme puolustamaan Suomea. Jos ei ole arvoja, ei ole mitään puolustettavaakaan.

Viimeinen iltahuuto on jo tavoittanut suurimman osan sotiemme veteraaneista. Jos me vielä voimme tehdä jotakin elossa olevien hyväksi, niin tehkäämme se. Siltikin, tulevien sukupolvien tärkeäksi tehtäväksi jää heidän muistamisensa ja heidän henkisen perintönsä vaaliminen.

Kenraali Adolf Ehrnroot antoi vuonna 1994 haastattelun jossa hän oli huolissaan päättäjien huonosta lähihistorian tuntemuksesta, lisäten mielestäni kuolemattoman lausahduksen:
”Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis tulevaisuutta varten. Lainaus kiinni”.

Nämä sanat on syytä ottaa vakavasti. Niillä on kaikupohjaa.

Me olemme vakavamielinen kansa. Etenkin me varsinais-suomalaiset. Itsenäisyyspäivän vietto on siitä hyvä esimerkki. Me olemme aina hiljentyneet kiittämään veteraaneja ja muistamaan heitä jotka antoivat henkensä vapauden puolesta. Itsenäisyyspäivä ja tapamme viettää sitä, on ollut ja on, tärkeä elementti jolla isänmaanrakkautta on siirretty seuraavalle sukupolvelle. Tämän perinteen soisi säilyvän sellaisenaan. Älkäämme tehkö siitä karnevaalia.

Sodanjälkeisessä historiassamme on ollut vääränlaisen nöyryyden aika jota on myös poliittiseksi korrektiudeksi kutsuttu. Ottamatta enempää kantaa suomettuneisuuteen, muistan elävästi kuinka viesti saatiin silti perille.

Kuuntelin miinalaivan matruusina vuonna 1987 silloisen Turun Laivastoaseman kommodori Reinivuon puhetta jossa hän kertoi Leningradin matkastaan. Matka oli ollut antoisa, joskin hänen rannekellonsa oli varastettu. Kommodorin puhe jatkui käsitellen muita aiheita ja me varusmiehet unohdimme jo koko kellovarkauden.
Puheen lopuksi kommodori kuitenkin muistutti miksi te pojat täällä olette:
”Te olette täällä siksi ettei suomesta tule kellovarkaiden luvattua maata.”

Kellovarkaita ei ole näkynyt. Kiitos siitä on sen maanpuolustushengen, jonka me olemme perintönä saaneet. Perintönä olemme saaneet myös uskon, että pienikin kansa voi ja pystyy, kun sillä on yhteinen päämäärä ja yhteiset arvot. Pitäkäämme niistä kiinni. Ne ovat kalleinta pääomaamme.

”Katselin juuri kun aurinko laski sinne kotisuomeen”, pappa kirjoittaa mummille vuonna 1942. Ikävä oli ilmeinen. Se oli sellainen Suomi, jonka puolesta kannatti taistella. Kotisuomen vuoksi hän siellä seisoi.

Samassa kirjeessä hän valittelee laskeutuvaa hämärää ja huonoa hämäränäköään. Vartiossa on ikävä seistä jos hämärä hiipii ja estää näkemästä uhkaa ajoissa.

Siksi meidänkin on pidettävä hämäränäkömme terävänä. Pimeys kun ei ole maailmasta loppunut.

Yksikään puhe ei ole mitään ilman sitaattia kirjasta Täällä Pohjantähden Alla, siksi tähän loppuun Uolevin muistopuheesta Pentinkulman ensimmäiselle sankarivainajalle jonka loppuosa kuuluu seuraavasti ja sopii mielestäni hyvin teemaan:
”..uhrin muisto eläköön meidän ja jälkeläistemme sydämissä, niin kauan kuin on olemassa Suomi ja suomalaisia.”

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yhteistyössä

Kommentointi

”Valitettavasti aina on ollut ja on voimia joille isänmaallisuus on vähemmän tärkeätä. Sellainen äänekäs vähemmistö.”

En tiedä, onko enää vähemmistö ainakaan pääkaupunkiseudulla mitä facebookin rasmus- ym. palstoja lukee. Ahdistaa.
Suomesta halutaan väen väkisin tehdä lastenraiskaajien luvattu maa.
Portit ovat auki. Kuka tahansa voi tulla sisään ja sanoa taikasanan asylum. Sen jälkeen ei tarvitse päivääkään tehdä töitä. Rikoksiakin voi tehdä aivan huolella. Vain harva karkotetaan ja rikosten täytyy olla poikkeuksellisen vakavia.

Toivottavasti kaltaisemme isänmaalliset vielä saavat niskalenkin liberaaleista vellihousuista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X