Teksti:
Kalle Lähde

Nuorena miehenä loin uraa ulkomaankaupan palveluksessa. Asemapaikkani oli liikkuvan työmaaruokalan kokkina kuivarahtialuksessa. Panokseni ei ollut suuri, mitä kaupantekoon tulee mutta sitäkin merkittävämpi rooli minulla ja muilla merimiehillä oli suomikuvan luomisessa. Sen me osasimme.

Taisi olla vuosi 1991 (näin merimiesjutut aina alkavat), kun olimme tulossa Suurilta järviltä jonne olimme toimittaneet suomalaista terästä Yhdysvaltojen autoteollisuuden tarpeisiin. Paluulastia Eurooppaan otettiin useammasta satamasta ja viimeinen satama ennen Atlantin ylitystä oli Corner Brook, Newfounlandissa. Pieni kyläpahanen, kasvot kohti Kanadan rannikkoa.

Kukaan muu laivaväestä ei lähtenyt ensimmäisenä iltana maihin. Minä lähdin, etten jäisi mistään paitsi. Enkä jäänyt. Palasin nopeasti laivalle juotuani vain yhden oluen. Velvollisuuteni oli kertoa muille merimiehille kuinka hienoja asioita Newfoundilainen kyläpahanen halusi meille tarjota.

Muutamaa huuruista päivää myöhemmin olin toikkaroimassa tapaamaan paikallista tyttöystävääni Belindaa. Esteeksi ilmaantui kuitenkin kanadalainen nuorimies joka huusi minulle solvauksia kadun toiselta puolelta. Kuulin huonosti etäisyyden vuoksi ja harpoin kadun poikki saadakseni solvauksista selvää. Jouduimme käsikähmään jonka seurauksena kanadalainen horjahti päin äänilevykaupan ovenlasia, joka rikkoontui.

Sitten saapuivat poliisit. Minä jäin vastaamaan teoistani, kanadalaisen pötkiessä kukkuloiden suuntaan. Kohtaus oli kuin Hill street bluesista. Poliisiauton hälytysvalot vilkkuivat ja minä makasin konepellillä käsiraudoissa. Poliisiparat eivät tienneet kuinka kielitaitoisen ja rapakontakaisistakin oikeuksistaan tietoisen laivakokin olivat napanneet. Ilmoitin kanadaksi että minulla on oikeus yhteen puheluun. Suomennan tähän käymämme vuoropuhelun jos joku ei ymmärrä kanadaa. Olet tosta suomalaisesta laivasta, kysyi konstaapeli ja osoitti laivamme korsteenia, joka nousi mustana ja suurella F-kirjaimella varustettuna sataman suunnasta. Olimme ainoa alus koko satamassa enkä voinut ymmärtää että he osasivat minut yhdistää juuri siihen. Yes, yes minä ähisin.

Konstaapelit muuttuivat ystävällisiksi ja veivät minut putkaan. Sain pitää savukkeeni ja minun käskettiin tuprutella rauhassa. He lähtisivät käymään laivalla. Puolen tunnin kuluttua putkan (jail), oven luukusta kurkisti virnistelevä yliperämiehemme Johan, jolla oli tukku dollareita mukanaan. Rikkoutunut ovenlasi piti liikkeenharjoittajan vaatimuksesta maksaa, ennen kuin minut saisi päästää maailman merille rikkomaan lisää ikkunoita.

Yliperämies maksoi ja minä sain kuitin kolttosistani. Konstaapelit tarjoutuivat antamaan meille kyydin takaisin laivalle poliisiautossa. Tästä kiitollisena kutsuimme heidät laivaan oluelle, kansainvälisen yhteisymmärryksen merkeissä. Kohta olimme kaikki humalassa. Niin konstaapelit kuin yliperämies. Minä olin tietysti valmiiksi mutta olin enemmän. Konstaapelit osoittautuivat erinomaisiksi seuramiehiksi ja kansojenvälinen ymmärrys lisääntyi molemmin puolin. Jossakin vaiheessa iltaa revimme heidän virkapuvuistaan hihamerkit joissa luki ”Royal Newfounland constabulary”. Tämä tietysti luvan kanssa. ” juu nou souviner”.

Saattelimme konstaapelit yöllä alas gangwayta jonka juuressa seisoi heidän partioautonsa. Hihamerkittömät herrat hälyttivät paikalle lisää virkavaltaa. Rattijuopumukseen kumpikaan ei halunnut syyllistyä. Minä laitoin vielä hälytysvalot vilkkumaan, että apujoukot löytäisivät perille helpommin.

Aamulla kokintakkiini oli ommeltu aidot Royal Newfounland constabulary- hihamerkit. Kiitos siitä merimiestovereille. Takki on jossain tallessa. Luulenpa että yhtä mukavia muistoja jäi konstaapeleille. Ehkä oppivat varomaan myös 60- volttista KK-vodkaa.

X