Mies on sodassa syntynyt

Antiikin ajoista lähtien on ajateltu miehuullisuudesta otsikon mukaisesti. Taistelun hetkeen huipentui koko miehen elämä. Eli miehen elämä ei huipentunut lisääntymisen hetkeen, vaan taisteluun. Tämä on tietysti naisille huono juttu. Toki taistelut välillä taukosivat ja silloin hengissä selvinneet olivat kuumaa kamaa lisääntymismarkkinoilla, koska omasivat sellaisia kykyjä, joilla taistelusta selviää elossa.

Kyky ajatella myös taistelun jälkeistä elämää on luultavasti auttanut hengissä pysymiseen. Taistelun jälkeen pääsee varmasti lisääntymään. Ei kannata kuolla ja jäädä sankariksi runouteen. Kuolleet eivät lisäänny, eivätkä kirjoita runoja. Elävä alfa on siis parempi kuin kuollut alfa, vaikka taistelu olisi kuinka sankarillinen.
Runoja taistelusta ei voi tietenkään kirjoittaa se niiskuttava runoilijapoika, joka jäi naisten kanssa kylän keittotulille, kun kylän muut miehet lähtivät taisteluun. Taistelusta voi runoilla jos itse on ollut sellaisessa. Ja selvinnyt.

Kaikki taistelijat eivät tietenkään osanneet kirjoittaa runoja. Luultavasti he pääsivät lisääntymään sellaisten miesten jälkeen ,jotka osasivat tapella ja kirjoittaa myös runoja. Eli toimittaja Ukkola on vain osittain oikeassa vertaillessaan kyynelehtiviä soijalattemiehiä ja alfauroksia, jotka eivät itke.

Parhaaseen lopputulokseen mies pääsee naisen kanssa, kun hän palaa taistelusta haavoittuneena, tirauttaa hiljaiset kyyneleet tappamiensa miesten muistoksi ja kirjoittaa siitä vielä runon.

Surkein osa on tietenkin niiskuttavalla runoilijapojalla (surkeampi kuin taistelussa kaatuneilla), joka jättäytyi taistelusta vain siksi, että joku kylän naisista oli pitänyt taisteluun lähtijöitä toksisen maskuliinisina.
Naiset passuuttivat ja kiusoittelivat ja puhuivat keittotulilla tuhmia. Niiskuttaja luuli olevansa etulyöntiasemassa, koska oli kylän ainoa ”mies” ja myötäili kaikkea, mitä naiset hänelle sanoivat.
Lopulta myös se maskuliinisuudelle tuhahtanut nainen lisääntyi jonkun taistelusta palanneen kanssa.