Luontoäidin sylissä – Seikkailu Alaskan erämaassa

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Anneli Geitel
Kahdentoista asuntoauton retkikunta teki matkan poikki Kanadan ja Alaskan erämaiden. Se oli unohtumaton vaellus ainutlaatuisiin maisemiin ja elämyksiin.

Tätä odotin

Sanassa Alaska on poikkeuksellista hohtoa. Se on viimeinen rajaseutu, 700 000 asukkaan ja viiden Suomen kokoinen alue, jota jäätiköt, vuoret, jättijoet ja eläimet hallitsevat. Se on niin alkuperäistä kuin nykyisellä maapallolla voi olla, varsinkin autoturistin silmin katsottuna.

Vaikka valkoisen miehen historia on alueella lyhyt, on se kultaryntäyksineen ja turkismetsästäjineen jotain aivan poikkeuksellista.

Kun astuin Vancouverissa ensimmäisen kerran vuokrattuun kodikkaaseen asuntoautoon, tuntui siltä, että Alaskaan piti päästä pikaisesti. Se tosin oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä British Columbian ja Yukonin läpi oli ensin ajettava 3 000 kilometriä. Lohtua antoi se, että hengästyttävä luonto ei suinkaan rajoitu Alaskaan, vaan se oli seuranani koko matkan.

Todellinen erämaan haaste on vähitellen katoamassa, sillä vanhat soratiet saavat pikku hiljaa päällysteen ja pahimmat kurvit on oikaistu.

Alaskaan ajaminen alkaa olla tavalliselle turistille yhä vaivattomampaa. Se näkyy myös turistien määrässä. Koska olin käynyt samoilla alueilla asuntoautolla edellisen kerran yhdeksän vuotta sitten, oli vertailukohta tuoreessa muistissa.

Näin matka alkoi

Asuntoauto, kumipyörillä ja kaikilla mukavuuksilla varustettu liikkuva koti, on paras mahdollinen väline luontomatkailuun Pohjois-Amerikassa.

Autoon tutustumisen jälkeen kävin kaupassa täydentämässä ruokavarastot ja sen jälkeen olin melkein yhtä omavarainen kuin talossa asuvat, paikalleen liimatut ihmiset. Etuna oli se, että pystyin valitsemaan sekä naapurit että tontin!

Reittiin sen sijaan en kyennyt juurikaan vaikuttamaan, sillä näillä seuduilla on valittavana vain muutama tie. Edestakaisella matkalla pääsee helposti hyödyntämään kaikki merkittävät asuntoautolle ajokelpoiset tiet.

Hohdokkain niistä on 2 200 kilometriä pitkä Alaska Highway. Amerikkalaiset rakensivat sen toisen maailmansodan aikana japanilaisten pelossa erämaahan vain kahdeksassa kuukaudessa. Käsittämätön saavutus sen ajan koneilla.

Vancouverista lähtiessä vuonot ja vuoret olivat seuranani jokseenkin koko matkan. Pohjoisessa näkyivät puolestaan yhä pienemmiksi sulavat jäätiköt, joita Alaskassa on tuhansia. Koska joet ovat löytäneet käyttökelpoiset reitit jo viimeisen jääkauden jälkeen, oli selvää, että tiet seurasivat niitä aina kun mahdollista.

Hämmästyttävää oli myös se, kuinka paljon näissä loputtomissa erämaissa on ollut suuria metsäpaloja.

Kun lähestyin aitoja erämaita, oli syytä tarkkailla polttoainemittaria, sillä seuraavalle tankkauspaikalle saattoi olla satojen kilometrien matka. Päivämatkat pidin kuitenkin keskimäärin 250 kilometrissä, sillä tarkoituksena oli nauttia maisemista ja nähtävyyksistä.

Iloisia yllätyksiä

Alaska sijaitsee yhtä pohjoisessa kuin Suomi, eikä sillä ole Golf-virtaa lämmön lähteenä. Niinpä eräs iloisimmasta yllätyksistä oli kertakaikkisen upea sää. Seitsemän viikon aikana oli vain viitisen sadepäivää.

Tämä toi tullessaan toisenkin edun. Kun liikutaan avarassa vuoristomaisemassa, on näkyvyys avainasemassa. Mitäpä iloa on komeista lumihuipuista, jos niitä ei näe.

Denalin kansallispuistossa sijaitsevat koko Pohjois-Amerikan korkeimmat vuoret, kruununa 6 140 meträ korkea McKinley, jolle on palautettu sen alkuperäinen intiaaninimi Denali, korkea paikka. Minua todella hellittiin, sillä vuoret olivat kuin tarjottimella. Paikalliset oppaat korostivat, että terävät lumihuiput eivät näy näin hyvin välttämättä edes kerran vuodessa.

Koska Alaskassa on vain vähän teitä, lentäminen on tässä osavaltiossa iso juttu. Pääkaupunki Anchoragessa sijaitsee maailman vilkkain vesilentokoneiden satama. Vilkastutin sitä vielä hieman tekemällä kertakaikkisen upean maisemalennon 300 000 asukkaan kaupungin vuori- ja vuo-nomaisemaan.

Iloinen yllätys oli myös Anchoragen pirteä suomalaisyhteisö. Pääsin kokemaan ainutlaatuista vieraanvaraisuutta Finlandia Hallilla, johon oli kokoontunut melkoinen joukko Alaskassa asuvia suomalaissiirtolaisia. Yllättävää oli myös se, kuinka hyvin useimmilla oli suomen kieli hallussa, vaikka takana on jopa 50 vuotta Alaskassa.

Eräs upeimmista kokemuksista oli myös Valdezin öljysatamasta tehty veneretki läheisille jäätiköille. Aluksella päästiin aivan mereen murtuvan jäätikön tuntumaan.

Tätä en osannut odottaa

Kalastaminen on Alaskassa iso juttu niin paikallisille kuin turisteille. Luonnon kirjat ovat ilmiselvästi hieman sekaisin myös näillä alueilla, sillä miljoonat lohet eivät suostuneet nousemaan jokiin normaaliin aikaan. Liekö täälläkin kyse ilmaston lämpenemisestä, sillä jokien vedet olivat poikkeuksellisen korkealla ja kalat odottelivat ilmeisesti veden vähenemistä.

Onneksi en kuitenkaan jäänyt ilman kalansaalista, sillä Homerin kalastuskaupungissa tein veneretken vuonon suulle. Sieltä saatiin saaliiksi kymmenittäin ruijanpallaksia yli 50 metrin syvyydestä. Kippari taisi osua niiden lastentarhaan, sillä näillä noin kymmenkiloisilla ei kalakilvassa menestyisi, siihen tarvitaan yli sata kiloisia. Silti kala-aterioita riitti viikoksi.

Tiesin, että Kanadassa ja Alaskassa on karhuja, mutta tätä en sentään osannut odottaa: Vaikka itse kohtasin matkalla vain kymmenen villiä karhua, oli koko kahdentoista auton saalis yhteensä 275 petoa. Todistusaineistoksi niistä noin 250 saatiin kuvattua.

Ikävä puoli on alueen katoava historia. Tiet paranevat, autot kehittyvät, asuntoautoja tulee lisää. Tämä on johtanut siihen, että monet vanhat majatalot ja ruokapaikat ovat lopettaneet ja talot lahoavat pois. Nykyihminen tarvitsee tien varren palveluita vain harvoin, eikä se riitä yritysten hengissä pysymiseen.

Minusta tuntuukin siltä, että alkuperäinen Alaska, viimeinen rajaseutu, on katoamassa. Onneksi luonnon ihmeet pysyvät paremmin kuosissaan kuin ihmisen luoma business.

Katso Alaska-matkan blogi ja kuvagalleria

X