Elämys Givernyssä – Claude Monet´n puutarha sukeltaa taiteilijan omaperäiseen maailmaan ja rönsyävän lajien kirjon lumoon

Kiiruhdan askeleitani. Portti maailmankuulun impressionistimaalari Claude Monet’n puutarhaan Givernyssä, Ranskassa, on juuri avautunut, ja koetan päästä nopeasti aamun ensimmäisten turistien virrassa kuuluisalle japanilaiselle sillalle. Tiedän, että pian puutarha täyttyy turisteista, mutta juuri tämä varhainen aamuhetki on se, jolloin voi päästä ihailemaan siltaa hetken aivan rauhassa.

Sillalle on ehtinyt vasta kourallinen turisteja. Viittilöimme sopuisasti niin, että jokainen saa poseerata kuvaushetken vain omassa seurassaan. Kumartelemme toisillemme kohteliaasti, yhteistä kieltä kun meillä turisteilla ei taida olla, eikä puutarhan hiljaisuutta muutenkaan tee mieli rikkoa puheella.

Tarjoudun kuvaamaan japanilaista perhettä. Pian on minun vuoroni. Tuon yhden, lumoavan kauniin hetken Monet’n silta on vain minun ja voin kuvitella sulautuvani osaksi taiteilijan luomusta.

Samassa hetki on ohi. Turisteja tungeksii käytävillä. Hiljaisuuden tuokio on haihtunut kuin aamun usva lammen pinnalta.

Kiireeni on tiessään. Nyt on aika nauttia tämän maailmankuulun puutarhan kauneudesta.

Calude Monet rakasti kukkasia, värejä ja loi oman unelmansa puutarhasta

Claude Monet oli alkujaan pariisilainen taidemaalari, joka päätyi Normandiassa sijaitsevaan Givernyyn sattumalta 1883. Hän rakasti Seineä ja sen sivujokia, hän kun halusi kuvata valon heijastuksia ja etsi luonnosta aina uusia kohteita maalaamista varten.

Yhdellä tällaisella maalausretkellään hän näki junan ikkunasta ihastuttavan kylän, ja kun sieltä löytyi tilava talo vuokrattavaksi, Monet päätti asettua sinne.

Leskimiehenä hänellä oli suuri uusperhe, kaksi omaa poikaa ja toisen vaimonsa kuusi lasta, joten talonkin piti olla tilava. Mikä parasta, taloa ympäröi laaja puutarha. Monet rakasti kukkasia, hän kun rakasti värejä – ja nyt hän pääsi toteuttamaan intohimoaan, rakentamaan oman puutarhan.

Jokunen vuosi myöhemmin, saatuaan mainetta ja vaurastuttuaan, hänen onnistui ostaa talo ja tilukset itselleen.

Ryöppyävän runsasta

Vaikka on kuinka kuullut ylistyksiä Monet’n puutarhasta, yllättää se silti: se on vielä runsaampi ja värikkäämpi kuin osasin odottaa.

Puutarha on jaettu kahteen osaan: lummelampiin ja aivan talon yhteydessä olevaan kukkapuutarhaan. Molemmat riittäisivät nähtävyyksiksi yksinään.

Talon vieressä oleva puutarha on jaettu pitkiin, suoriin käytäviin, joita reunustavat kukkapenkit. Ne on istutettu täyteen kukkasia. Kevät alkaa sipulikasveilla, sitten on krassien, ruusujen ja iiristen vuoro. Alkusyksystä kukkapenkit pursuavat sekaisin daalioita, kultapalloja, krysanteemeja, sormustinkukkia, salkoruusuja, punahattuja ja ties mitä – läkähdyttävä määrä kaikkea kukkivaa.

Mieli hakee muistista epätoivoisesti eri kasvien nimiä. Välillä iskee hämmennys: olenkohan koskaan nähnyt tätä lajia? Kukkien merta ahmii silmillään. Voi kunpa masentuneet ihmiset voisi tuoda tänne katsomaan kukkasia! Jotain valtavan energisoivaa ja ihanaa tällaisessa kukkapyörteessä on.

Japanilainen puutarha

Kun Claude Monet oli ensin rakentanut kukkapuutarhan kotinsa pihalle, hän hankki lisää maata vieressä silloin kulkeneen rautatien takaa ja rakennutti sinne toisen puutarhan. Sen kuuluisan japanilaishenkisen, jonka keskipisteenä on lampi.

Tuota lummelampea sekä sen siltoja, erityisesti japanilaisena siltana tunnettua sinisadeköynnöksen kattamaa siltaa, Monet maalasi uutterasti teos teoksen jälkeen elämänsä loppuun saakka.

Alkuun Monet teki itsekin puutarhatöitä. Apuna oli luonnollisesti suuri perhe. Kun maine taiteilijana sekä tulot kasvoivat, taloon palkattiin puutarhuri, ja lopulta heitä oli seitsemän. Vaikka Monet ei enää vanhemmiten itse osallistunut puutarhanhoitoon, hän jakeli ohjeita puutarhureilleen elämänsä ehtoolle asti.

Salapoliisityötä

Onko puutarha siis ny­kyään juuri sellainen kuin se oli Monet’n aikana? Vastaus voisi olla: suurin piirtein, ehkä. Kävi nimittäin niin, että Monet’n kuoltua tämän nuorin, silloin ainoa elossa oleva poika, Michel Monet, peri kotitalon ja puutarhat, mutta hän ei ollut niistä kiinnostunut. Puutarhaa hoiti pitkään vanhemman veljen leski, jonka kuoleman jälkeen vuonna 1947 talo ja puutarhat jäivät vaille hoitajaa.

Kun Michel Monet kuoli ilman perillistä vuonna 1966, omaisuus päätyi Ranskan taideakatemialle, Académie des Beaux-Artsille. Meni kuitenkin vielä 11 vuotta ennen kuin kunnostus lähti liikkeelle. Silloin apuun tuli amerikkalainen lahjoittaja. Siinä vaiheessa rakennukset olivat kurjassa kunnossa ja puutarhat umpeenkasvaneita.

Pitää ihan istahtaa puutarhan penkille ihmettelemään, miltä tämä kaikki on voinut näyttää silloin, kun paikkaa alettiin herättää ruususen unestaan. Metsittyneen puutarhan kunnostaminen on ollut varsinainen salapoliisityö. Liettynyt ja umpeenkasvanut lampi piti kirjaimellisesti kaivaa uudestaan esille ja romahtaneet sillat rakentaa vanhojen valokuvien mallin mukaan.

Mistä sitten tiedettiin, mitä kasveja ja kukkia puutarhassa oli Monet’n aikana ja millaisiin ryhmiin ne oli sommiteltu? Tietoa ongittiin ­valokuvien lisäksi silloin vielä elossa olleilta, paikan tunteneilta ihmisiltä. Vihjeitä etsittiin myös maalauksista, kirjeistä ja jopa lasten piirustuksista. Hekin olivat piirtäneet kodin puutarhassa.

Vanhat kirjeet olivat hyvä tietolähde. Monet matkusti usein talvisin, hän kun ei pitänyt talvesta. Hän keräsi matkoillaan uusien kukkien siemeniä ja sipuleita ja kertoi niistä kirjeissä vaimolleen.

Samalla hän ohjeisti kotiväkeä, kuinka mitäkin talvehtivaa kasvia tuli hoitaa.

Kurkistus kotiin

Vaikka aina puhutaan vain Monet’n puutarhasta, ei kannata unohtaa kotimuseona olevaa taloa. Sielläkin voi nähdä, millainen värien mestari Monet oli.

Ensin tuntuu vain viehättävältä, että talo on ulkoa vaaleanpunainen ja sen puuosat, kuten ovet ja ikkunaluukut, ovat samaa, syvää vihreää, jolla lammen sillatkin on maalattu. Sitten tajuaa, että koti on – tietenkin – taiteilijan luomus, siis taideteos tämäkin!

Taloon tullessa astutaan yhteen Monet’n ateljeista. Sen suurista ikkunoista avautuu näkymä puutarhaan. Huoneen seinät on peitetty maalauksilla monessa kerroksessa. Voi tätä runsautta!

Ensin hätkähdän sitä, että seinillä on runsaasti Monet’n aikalaisten teoksia. On Renoiria, Cezannea ja Pisarroa, puhumattakaan lukuisista japanilaisista puupiirroksista. Museon tiedottajalta kuulen, että näytillä olevat teokset ovat toki kopioita, eihän niitä muuten uskaltaisi pitää kotimuseon seinällä.

Monet sai teoksia vierailuilla käyneiltä ystäviltään. ­Puupiirroksia hän keräsi niistä innostuttuaan.

Claude Monet oli värien mestari

Ruokailuhuone on heleän keltainen, keittiö turkoosin sininen, osassa huoneista seinät ovat vaalean vihreitä ja puuosat turkooseja.

Sisustus on sekoitus raikkaita ja ennakkoluulottomia väriyhdistelmiä, jotka voisivat kysyä rohkeutta nykypäivänkin sisustajalta.

Myös kodin oikeita sävyjä jouduttiin remonttivaiheessa etsimään seinien tapettikerroksista ja maalinrippeistä, olihan rakennuskin rapistunut pahoin. Suurimmassa ateljeessa kasvoi jopa puita lattian läpi.

Kotimuseossa, oman arkensa keskellä, suurenkin taiteilijan voi nähdä ihmisenä. On melkein hämmentävää astua makuuhuoneeseen ja katsoa sänkyä, johon Monet aikoinaan kuoli.

Se on tietysti selvää, että mestarin makuuhuoneen ikkunat avautuvat hänen rakastamaansa puutarhaan.

Yksi Monet’n lempikukista oli Mermaid-lajikkeen vaaleankeltainen, yksinkertainen köynnösruusu. Yhä tänäkin päivänä se kiipeää säleikköä pitkin hänen makuuhuoneensa ikkunan alla.

Lue myös: Fuerteventura on aktiivilomailijan unelmakohde Kanarialla – Valitse mieluisa laji ja liiku alla auringon!