Ikimuistettava Suomi 100 -reissu: Ukko-Pekka-höyryjunalla Rukajärven suuntaan

Pari viikkoa sitten mieheni Juhani oli löytänyt netistä jotain: ”No, tuonne mennään!”

Kun kuulin,  minne mennään, vastasin viipymättä, että totta kai. Päätin vaan ottaa lomaa 1.-2.6.2017. Suomi 100 -ajelu höyryjunalla kiinnosti heti.

Ennen matkaan lähtöä piti tehdä voileivät ja keittää kahvit evääksi. Ja päälle jotain perinteistä: minulla äitini perintöpuku, Munsalan kansallispuku, ja Juhanilla jokin vääpelin asu. Äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, mutta vasta nyt astuin ensimmäistä kertaa äitini pukuun, kenkiin ja tykkimyssyyn. Illalla hain tuosta naapurista, Irma-ystävältäni lainaksi pärekorin. Eihän perinneasuun voinut yhdistää nykyajan käsilaukkua. Juhani nappasi selkäänsä vanhan armeijarepun.

Ja eikun menoksi. Vähänkös oli jännitystä ilmassa.

Ykkösluokkaan

Nuorempi tyttäremme Anniina halusi tulla saattamaan vanhuksia asemalle. Junaa odotellessamme Radio Sandelsin toimittaja Reijo Glad asteli eteemme ja esitti visaisia kysymyksiä. Suora lähetys oli siis menossa. Kerroin toimittajalle että juhlimme paitsi satavuotiasta Suomea myös omaa 40-vuotishääpäiväämme ja miehen tulevaa 70-vuotissyntymäpäivää. Glad kyseli myös Anniinalta, olisiko hänkin halunnut lähteä matkaan. Tytär ei päässyt työkiireidensä takia. Yhen äkin alkoi kuulua erikoista ääntä ja näkyviin puksutti vanha Ukko-Pekka.

Lipun mukaan vaunumme oli numero 2 ja paikkamme 6 ja 8. Vaunussa istui porukkaa, jota oli tullut mukaan Kouvolasta, Mikkelistä Pieksämäeltä ja Kuopiosta. Huomasimme heti, että kyse oli tavallista hienommasta vaunusta: kokolattiamatot, upeat samettiverhot, pehmeät istuimet, isot pöydät edessä ja katossa koristeelliset lasivalaisimet. Oltiin siis ensimmäisessä luokassa!

Jo matkaa suunnitellessamme, junaa odottaessamme ja nyt junassa istuessamme koimme jotain siitä, mitä Juhani Ahon Matti ja Liisa aikoinaan ilmeisesti kokivat. Uusi elämys. Mitähän tässä nyt tapahtuu? Oli vähän maalainen olo – hyvässä mielessä tosin. Mielenkiintoinen yksityiskohta tuli muuten mieleen. Juhani Ahon kirjoittaessa tuosta Matin ja Liisan kuulusta junamatkasta Lapinlahdelle ei ollut vielä edes raiteita. Se on sitä kirjailijan vapautta.

Vaunuosastossa oli prameat puitteet. © Juhani Hynynen

Pöljän ohi pysähtymättä

Juna lähti lipumaan Siilinjärveltä kohti Iisalmea. Seuraava pysähdys olisi käsityksemme mukaan ollut historiallinen Pöljän pysäkki, mutta juna ei pysähtynyt siinä. Kuulimme junan olevan myöhässä aikataulustaan ja se tietysti selitti sen, miksi ei turhia pysähdelty. Matkan varrella seisoskeli uteliaita kansalaisia. Ottivat kuvia kännykällä ja kameralla. Ja vilkuttivat. Me vilkutimme iloisesti takaisin.

Juna puksutti eteenpäin. Savua tuprahteli ilmaan ja vaunun sisälläkin huomasi tietyn tuoksun. Juhanin mukaan kyseessä oli tuttu tuoksu hiiliveturiajoilta. Vaunussa istuvat matkustajat näyttivät nauttivan menosta, kuten mekin. Kaikilla iloinen ilme. Osa söi välillä omia eväitään. Kuten mekin.

Savolaista lupsakkuutta

Iisalmi. Alkukesäkuun sää oli kolea, mutta tauon aikana piti vähän spatseerata asemalaiturilla. Juhani otti tapansa mukaan valokuvia ja minä – tapani mukaan – juttelin ihmisten kanssa. Eloisa, tummatukkainen nainen Kuopiosta kertoi päättäneensä matkalle lähdöstä samana aamuna! Kävelin junan vierellä ja kuulin:

”Saanko ottaa kuvan Suomi-neidosta?”  No, totta kai.

”Onko tämä se Munsalan puku? Radiosta kuulin”, kysyi toinen kansalainen, ilmeisesti  Radio Sandelsin uskollinen seuraaja. Ja muitakin kuvaajia tuli esiin.

Iisalmesta mukaan lähtenyt matkustaja esittäytyi: Jarkko Hietakorpi. Hän oli lähtenyt matkaan parin tuttunsa kanssa, joiden mukana hän pääsisi illalla Nurmeksesta takaisin kotiinsa. Hietakorpi istui meidän loosissamme. Konduktööri tuli vaunuun ja pyysi liput Iisalmesta tulleilta.  Hietakorpi osti häneltä lipun. Matkustaja Hietakorpi osoittautui aidoksi savolaiseksi. Juttua piisasi, vaikka minä ja mieheni olemme aika hiljaista porukkaa. No, tosiasiassa oltiin hyvin pian samalla aaltopituudella.  Ehkä jopa savolaisittain sukulaisia, jos oikein tarkkaan olisi asiaa puitu.

Vaunussa oli elävää musiikkia. Ylä-Savon veteraanimuusikot esiintyivät väsymättä. Hietakorpi valaisi meille soittajien ja laulajien nimet: Taito Kainulainen, Risto Nissinen, Antti Kemppainen ja Raimo Jokisalmi. Kaksi soitti haitaria, kaksi lauloi.

Häävalssin tahdit

Yhen äkin muusikot alkoivat esittää valssia Ilta Skanssissa!

Juhani oli esittänyt tämän pyynnön. Meillä, vanhalla parilla, tuli huhtikuussa avioliittoa 40 v. Ja tämä oli meidän häävalssimme. Naapuripöydässä istuva nuorempi pari,  Marja Rytkönen ja Markku Ruotsalainen, eläytyi tilanteeseen täysillä. Samoin kanssamme istuva Hietakorpi. Häävalssin lisäksi monenlainen elävä musiikki viihdytti matkalaisia. Se odotettu ja toivottu Äänisen aallotkin kuultiin vihdoin.

Kajaanissa oli taas paljon porukkaa kuvaamassa ja heiluttelemassa historialliselle junalle. Koko matkan ajan näimme ihmisiä – pihoissaan, teiden varsilla, ohiajavissa autoissa, pellon laidalla, autioituneiden asemien ratapihoilla – ja kaikki kuvasivat kännykkäkameroilla ja perinteisillä kameroilla tätä junaa ja heiluttivat. Ja me vastasimme.

Kontiomäessä, asemarakennuksessa,  pääsimme nauttimaan erittäin maistuvat kahvit ja suukot. Ja jälleen pari nuorta miestä kysyi lupaa kuvata kaunista Munsalan pukua. Lupa heltisi.

Vaunussa oli elävää musiikkia. © Juhani Hynynen

Unohdettu kiire

Ajoittain junan vauhti hiipui ja ystävällinen konduktööri saapui vaunuumme valittamaan matkan viivästymistä. Me matkalaiset vakuutimme yhteen ääneen, että ei haittaa, ei meillä ole kiirettä. Hietakorpi taisi heittää, että ei meillä ole kiirettä, ja voidaanhan me tässäkin seistä vaikka aamuun asti. Eihän meillä ollut mitään minuuttiaikataulua. Viivästelyt eivät meitä haitanneet. Ukko-Pekkaa piti huoltaa. Sille piti antaa vettä, hiiliä ja tarkkailla sen sisuskaluja. Vanhus kun on. Vanhusten hoito on vaativaa, tiedetään. Ja Ylä-Savon Veteraanimuusikot jatkoivat laulua ja soittoa. Heili Karjalasta,  Pienet kukkivat kummut, Vartiossa, Rukajärvi, Rantakoivu…  Mikäs hätä meillä matkustajilla olisi ollut!

Illalla Ukko-Pekka saapui Nurmekseen, josta saimme kuljetuksen majapaikkaamme Bomballe. Perille saavuttuamme me, vanha aviopari, muutama muu matkustaja ja myös mukana ollut iäkäs, vuonna 1925 syntynyt sotaveteraani Aulis Lintunen, huomasimme, miten nälkäisiä olimme. Taksilla Absille syömään ja mahat täyteen. Espoossa asuvan sotaveteraani Lintusen sotatarinoita oli mielenkiintoista kuunnella. Kaikilla oli halu auttaa veteraania – tarjottimen kantaminen, oven avaaminen. Suuri kunnioitus ylipäätään. Lisäksi veteraani Lintusen virkeä olemus herätti nuoremmissa hämmästystä, voisiko sanoa jopa kateutta.

Sitten  takaisin Bomballe ja eikun nukkumaan.

Kohti Rukajärven historiaa

Aamupalan jälkeen kuljetus rautatieasemalle ja tuttu Ukko-Pekka lähti puksuttamaan kohti Lieksaa, savuten ja röhisten.

Lieksassa saimme tutustua Rukajärvi-keskuksessa sotahistoriaan. Isäni oli vaikeavammainen sotainvalidi. Hän oli  haavoittunut 20-vuotiaana maaliskuussa 1942 Ontajoella Rukajärvellä, joten imin kaiken näkemäni ja kuulemani nyt sisimpääni. Seinällä olevat kartat osoittivat selkeästi taistelupaikat. Nähtävillä oli myös sota-ajan esineistöä, valokuvia ja jopa lapinlahtelaisen Halosen maalauksia rintamalta.

Ruokailun jälkeen pääsimme tutustumaan komentaja E.J. Raappanan toimiin sotatantereella. Joensuun Rajavartioston komendanttina toiminut Raappana tunnetaan parhaiten korpikenraalina, upseerina, joka johti 14. divisioonan hyökkäystä Rukajärvelle vuonna 1941. Raappanan divisioona eteni taistellen Ontrosenvaaran kautta Rukajärvelle ja Ontajoelle. Myöhemmin oli edessä asemasotavaihe ja Ilomantsin taistelut, jolloin kenraalimajuri Raappana sai käskyn siirtyä Ilomantsiin ja perustaa Ryhmä Raappanan vihollisen lyömiseksi. Sodan jälkeen valvontakomissio painosti Suomen johtoa – edessä olivat asekätkentäsyytökset – ja Raappana vapautettiin palveluksesta. Raappanan pojanpoika Jukka-Matti Siivonen ja rajakapteeni, sotahistorioitsija Tauno Oksanen valaisivat Raappanan muistoseminaarissa henkilöhistoriaa.

Ajatuksissani alkoivat elää sotavuosien nuoret miehet, jotka tätä sotahistoriallista reittiä aikoinaan kulkivat. Jotkut palasivat takaisin siviiliin. Hengissä, mutta varmasti erilaisia haavoja saaneina.  Osa tuli takaisin vaikeasti haavoittuneina. Ei ollut kättä, ei jalkaa, ei mieltä. Ja osa tuli takaisin puulaatikoissa, oman pitäjän multiin, sankarihautaan. Näitä kaikkia me Ukko-Pekan kyydissä olleet saamme kiittää vapaasta, itsenäisestä Suomesta, isänmaastamme. Kannan Munsalan kansallispukuani ylpeydellä. Ukko-Pekan eteen viritetty, tuulessa hulmuava Suomen siniristilippumme liehui ilosta ja vapaudesta.

Veturi hyytyy

Ukko-Pekka lähti uskollisesti suorittamaan vanhaa, tuttua virkaansa, matkaa kohti Siilinjärveä, Kuopiota, Pieksämäkeä, Mikkeliä ja Kouvolaa. Pitihän sitä käydä myös ravintolavaunussa, kahvilla. Myyjänä olikin – yllätys yllätys – sama eloisa, tummatukkainen nainen, jonka tapasin edellisenä päivänä Iisalmessa. Nainen esittäytyi. Neiti Marjatta Sievänen. Hän ei ollut aiemmin toiminut ravintolavaunun myyjänä, mutta nyt sitten rohkeasti ensi kertaa. Kahvi näytti ensin olevan lopussa, kunnes neiti Sievänen huomasi lattialla täyden termoskannun. Kahvilaemäntä meni kyllä täydestä rahvaaseen. Sievänen kertoi toimineensa työuransa aikana postin palveluksessa, useilla eri paikkakunnilla, muun muassa Lapinlahdella useampaankin otteeseen. Ukko-Pekan vetämä postivaunu kiinnosti häntä erityisesti. Tästä henkilöstä jäi todella positiivinen kuva. Hyvä esimerkki rohkeasta ja uskollisesta valtion palvelijasta.

Ensimmäisen pysähdys oli Joensuussa. Edelleen Ylä-Savon Veteraanimuusikot viihdytti matkalaisia tunteikkailla lauluilla.  Yhen äkin konduktööri astui vaunuun ja suoritti ilmoituksen. Tämä juna ei nyt jatkakaan  eteenpäin. Jokin tekninen ongelma, laakerivika. Järjestetään korvaava kuljetus.

Ukko-Pekka Joensuun asemalla. © Juhani Hynynen

Ei enää jalkaisin

Tuo ilmoitus aiheutti hämmennystä ja erilaisia tunteita. Nykyihminen: kuka tämän korvaa? Mutta me veteraanimatkalle lähteneet juttelimme, että näinhän voi käydä. Me olimme toki ottaneet tietyn riskin. Eihän tälle mitään voi. Kyllä täältä jotenkin kotiin päästään. Soitto ja laulu loppuivat. Vähän oli tietysti pettynyt olo, kun Ukko-Pekka ei kyennytkään viemään meitä määränpäähän. Kaikilla oli kuitenkin ymmärrys, että kyseessähän on vanha, todella vanha, höyryveturi. Kuka siltä voisi vaatia määräänsä enempää?  Jokainen vanhenee eikä askel enää nouse yhtä iloisesti kuin nuorella. Yhtään soraääntä ei matkustajajoukosta kuulunut. Kaikesta huolimatta meillä oli antoisa, hyvä matka. Marja Rytkösen toteamukseen ”Kannatti lähteä!” on helppo yhtyä.

Nuori, ystävällinen konduktööri antoi meille väliaikatietoja. Lopulta pääsimme lähtemään korvaavalla linja-autolla eteenpäin. Konduktööri itse jatkoi matkaa kohti Kouvolaa. Todella hiljaisella vauhdilla matelevalla junalla, joka olisi perillä joskus aamuyöllä. Emme kadehtineet hänen osaansa. Juhani Ahon Matti ja Liisa olivat ostaneet liput vain yhteen suuntaan. He kävelivät takaisin Lapinlahdelle pitkin radan vartta. Meillä kaikilla oli kuitenkin meno-paluut, joten ei tarvinnut lähteä talsimaan radan viertä.

Linja-automatkalla eräs iisalmelainen, armeijan harmaisiin pukeutunut veteraanijunan matkustaja kertoi tarinaa, jonka mukaan joku lapinlahtelainen mies oli aikoinaan merkinnyt vuosien ajan veroilmoitukseensa kohtaan ”Muita tuloja” seuraavaa: ”Rukajärveltä tulo jalan.”

Kirjoittaja on siilinjärveläinen lakimies (lakinainen), joka on kiinnostunut kaikesta historiaan liittyvästä.