Kiilopää Saariselällä on elämys! Tunturin kaunis vaellusreitti sopii ensi kertaa patikoivallekin
Saariselän Kiilopää-tunturin vaellusreitti sopii kokemattomammillekin patikoitsijoille.
Kiilopäältä näkyy Sompion erämaan Nattasten tunturit, joista korkeimmalle kohoaa Pyhä-Nattanen.
Vielä viimeiset portaat, ja sitten nousu on ohi. Kiilopää on valloitettu. Punatakkinen vanha rouva kaivaa repusta termoskannun ja istahtaa kalliolle. Sinitakkinen vanha mies hänen vieressään etsii eväitä ja ne löydettyään tarjoaa naisellekin.
Ympärillä puhaltaa kylmä viima, niin kuin huipuilla usein, mutta se ei heitä tunnu haittaavaan. Siinä he istuvat, vanha pariskunta, eväitä syöden ja hetkestä nauttien. Edessä avautuu tunturimaisema, ja mikä taivas! Tumman pilviverhon välistä kajastaa herkkä valo. Näky lumoaa.
Toisella puolella tunturin huippua on penkki, jonka selkänojassa lukee ”Ulkona. Perillä”. Siltä Kiilopään huipulla lopulta todella tuntuu.
Lue myös: Lähde Lappiin ja anna Saariselän tuntureiden virkistää – Upea luonto lumoaa matkailijan!
Urho Kekkosen kansallispuistossa reittejä riittää
Parkkipaikka on täynnä, ja autoja on pysäköity tien varteen. Täältä lähtee patikointi- ja pyöräilyreittejä ympäri Urho Kekkosen kansallispuistoa, ja yksi suosituimmista reiteistä vie Kiilopää-tunturin huipulle. Oikopolku parkkipaikalta lähtöpisteeseen on piirtynyt maahan mutaisin kengänjäljin.
On pilvistä ja lämpötila on kolme astetta plussan puolella, mutta sää tuntuu sitäkin koleammalta. Taivaalta ropisee hetken yksinäisiä vesipisaroita, sitten on taas poutaa.
”Mieli erämaahan” kyltti lupaa. Ylös on matkaa kaksi kilometriä, ja sinne pääsee kävelemään myös talvella. Yhteensä käveltävää on noin neljä kilometriä, reitti on luokiteltu helpoksi eikä nousu vaadi erikoisvarusteita. Lenkkareilla pärjää, mutta kannattaa pukea sateenkestävät ulkoiluvaatteet ja pakata reppuun lämpimiä vaatteita.
Menomatka on pelkkää nousua, mutta tie alkaa helppokulkuisena ja loivana. Sora narskuu ja tunturipuro pulisee polun vieressä. Heinä on jo haalentunut keltaiseksi. Edellä kulkeva pariskunta heiluttelee kävelysauvojaan tarmokkaassa rytmissä.
Kastepisarat kimmeltävät lehdellä ja maaruska on jo kaikkialla. Yksi tunturikoivu on jo pudottanut kaikki lehtensä. Kaksi terrieriä tassuttelee tietä alas omistajat kannoillaan. Polun vierellä on Kiirunapolku-opasteita – nimi ei ole sattumaa, sillä täällä voi törmätä kiirunoihin hiljaisempina hetkinä.
Kiilopää kohoaa ja nousu reitillä jyrkkenee
Sää kirkastuu ja maisema avautuu hetkeksi. Reitti huipulle asti näkyy nyt, samoin kuin ihmisten tasainen jono. Edessä alle kouluikäiset lapset juoksevat mäkeä ylös leikkien, että kävelysauvat ovat keppihevosia.
”Uimaranta”, lasten äiti huutaa.
Noin puolivälissä tulemme pienelle hiekkaiselle tasangolle, joka kieltämättä muistuttaa rantaa. Sen jälkeen nousu jyrkkenee selvästi, mutta jo täältä näkyy kauas. Kiilopään retkeilykeskukselta lähtee Saariselkää kohti hiekkatie, joka näyttää jatkuvan loputtomiin. Edessä kohoava tunturi on lähes paljas, sen harvat männyt erottuvat yksinäisinä.
Reitti jatkuu ylös hiekkatienä ja sitten portaita pitkin, mutta meidän on aika poiketa polulta. Maasto on täälläkin helppokulkuista. Koivut kasvavat maata pitkin. Ei tarvitse kulkea kauas, kun äänet vaimenevat ja on vain syvä hiljaisuus. Täällä ei hiisku tuulikaan. Koiperhonen lentelee ilmassa uneliaasti kuin se olisi jo vaipumassa talvihorrokseen.
Äänettömyys rikkoutuu välillä, kun Kiilopään portailta kantautuu ihmisten ääniä tai koiran haukahduksia. Mättäällä kasvaa puolukoita ja variksenmarjoja. Aamupakkasen jäljiltä marjat ovat jo kohmeessa mutta yhä kirpeitä ja maukkaita.
1,6 kilometrin kohdalla nousu jyrkkenee selvästi ja tuuli alkaa puhaltaa kuin tyhjästä. Kaukaa kuuluu valtatien jyminä, mutta sekin tuntuu luonnon keskellä rauhoittavalta. Pehmeän mättään päällä astellessa huolet unohtuvat.
Kiilopään reitti on suosittu ympäri vuoden. Talvella huipulle kapuamiseen ei tarvita yleensä lumikenkiä, vaan polku pysyy kävijöiden ansiosta tampattuna. © Juha Kauppinen
Huipulle meno on pelkkää nousua, ja osan matkasta reittiä noustaan portaita pitkin. © Juha Kauppinen
Kiilopään vaellusreitti sopii lapsillekin
Huipun kupeessa maasto muuttuu kallioisemmaksi. Viimeisten nousumetrien aikana syke nousee, mutta Kiilopää sopii silti myös vähemmän vaeltaneille, lapsille ja vanhuksille. Matkan varrella on penkkejä hengähdyksiä varten, ja taukoja kannattaa varata myös vain tunturin tunnelmointiin. Pysähdysten kera nousussa meni tunti verkkaisella kävelyvauhdilla.
Huippu on 546 metrin korkeudessa. Tuntuu kuin täältä näkisi kaiken. Alhaalla laaksossa paistaa aurinko. Kun katsoo kaakkoon, maisemaa hallitsevat Sokostin ja Ukselmapään huiput, etelässä puolestaan näkyy Nattasten tunturiryhmä. Maa punertaa nyt joka puolella, kauimmaiset tunturit taas häämöttävät utuisensinisinä horisontissa.
Huipulla on väkeä, mutta sopivan matkan päässä muista voi hetken ajan kuvitella olevansa yksin. Antaa katseen levätä taivaassa, kuunnella, kun tuuli peittää äänet alleen. Tyhjentää mielen ja vain olla.
Kaikki eivät malta jäädä nauttimaan maisemista. Kasvot punakkoina tunturille puuskuttava mies talsii päättäväisin askelin varvassandaaleissaan kohti huipulle pystytettyä kivikasaa.
Tuntureiden kivikasat ovat aiheuttaneet paheksuntaa, sillä ne voivat tuhota muinaisjäänteitä. Mies huikkaa olevansa pyhiinvaellusmatkalla, sillä hänen isänsäkin on käynyt Kiilopäällä. Hän laittaa oman kivensä kasan päälle ja lähtee heti alas.
Reittiä kunnostettiin muutama vuosi sitten rakentamalla jyrkimpään nousuun portaat, levähdyspaikkoja ja huipun maisemapenkki. © Juha Kauppinen
Perillä kannattaa varata aikaa pysähtyä nauttimaan maisemista ja eväistä. © Juha Kauppinen
Kiilopään huiputus palkitsee patikoijan mielen
Vanha pari on syönyt eväänsä. He pakkaavat tavarat ja lähtevät kävelemään verkkaisesti kohti lähtöpistettä. Sinne mekin suuntaamme.
Alamäki on jyrkkä, mutta myöhäisiltapäivällä pahin ruuhka on jo ohi, ja polulla on tilaa kävellä. Matka taittuu nopeasti, mutta alas mennessäkin kannattaa pysähtyä tarkkailemaan ympäristöä.
Kaksi sääskeä lennähtelee vielä ilmassa, ne eivät ole pelästyneet yöpakkasia. Lehdet kahisevat tunturikoivuissa. Jossain näkyy vielä vaaleanvihreää, mutta suurin osa lehdistä on jo muuttunut keltaisiksi tai taittunut ruosteisiksi.
Taas lähtöpisteessä, mutta mieli aiempaa virkeämpänä. Pienikin hetki luonnossa patikoiden antaa virtaa ja Kiilopään huiputus tuntuu raikkaalta hengähdystauolta.
Tenontie ei sovi kiireisille. Parhaan elämyksen saa, kun jättää aikaa pysähdyksille sekä luonnon ja hiljaisuuden ihmettelemiselle. © Juha Kauppinen
Lue myös: Isän ja pojan tunteikas paluu tunturiin – Sähköpyörä vei elämysten pariin
Sähköavusteinen pyörä ei ole mopo, polkematta se ei ylämäkeen nouse. Mutta sähkömoottori keventää pohkeiden ja nivelten rasitusta juuri sopivasti. © Vesa Koivunen