Maakalla on merestä noussut kalastajakylä – Nostalginen kesäkohde Perämerellä

Ylvään kaljaasin keula suuntaa merelle Rahjan satamasta, Kalajoen eteläpuolelta. Kun perinnealus on halkonut toista tuntia lempeästi keinahdellen Perämeren maltillisia maininkeja, matkustajat alkavat tähyillä horisonttia aavalta ulapalta. Vähitellen avomereen alkaa piirtyä polveilevia muotoja – Kallankareista ensimmäinen on Maakalla.

Kivien reunustamien rantojen keskeltä kohoaa tähystystornin vierellä pieni punamultainen ja paanukattoinen kirkko. Siinä Suomen pienin kirkko on seissyt jo vuodesta 1780 karin korkeimmalla kohdalla.

Täällä kalastajayhdyskunta on elellyt vuosisatoja oman valtansa alla – ja näin jatkuu yhä. Tämän mahdollistaa itsemääräämisoikeus, jonka Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik on Kallankarien kalastajillekin vuonna 1771 antanut.

Mutkitteleva Maasääri-särkkä kohoaa Maakallan mantereen puolella. Särkkä on venähtänyt jo lähes kilometrin mittaiseksi. Kuva: Actionphoto

Maakalla syntyi maankohoamisen myötä

Kun Maakallan kamaralla astelee, ajankulua ei voi olla päivittelemättä. Vielä 1500-luvulla karista pilkisteli vain muutama kivi. Nyt nämä murikat löytyvät karin keskeltä, kirkon kupeesta, jossa maa on jo lähes neljä metriä merenpintaa korkeammalla.

Maankohoamisen vuoksi kivet ovat joka kesä sentin ylempänä. Vuosisatojen aikana ulkoluoto on laajentunut leveimmältä kohdaltaan jopa 400-metriseksi ja kapeimmillaankin se on jo 200-metrinen.

Kallankareilla elettiin kalastajakylän kulta-aikaa 1850-luvulla, jolloin venekuntia oli jopa 115 ja asukkaitakin yli 300. Näiden lisäksi karissa oli lapsia ja ammattiperkaajia, jotka tarjoutuivat töihin eniten kaloja saaneisiin venekuntiin.

Karin tuvat ja aitat olivat ryhmittyneet kahdeksi pitkäksi riviksi. Mökkien käyttöoikeus periytyi yhdyskuntaan kuuluvien kalastajien ja hylkeenpyytäjien jälkeläisille.

Nyt vaatimattomia kalastajatupia seisoo kahtena ryppäänä enää nelisenkymmentä.

Maa kohoaa Perämerellä noin 90 senttiä 100 vuodessa. Vielä 1500-luvulla Maakallasta pilkisti vain jokunen kivi. Kuva: Actionphoto

Vaatimaton kirkko keskellä kalastajakylää

Maakallaa hallitsee kahdeksankulmainen kirkko, jonka pääoven vieressä vartioi vakava vaivaisukko musta kirkkohattu päässään. 1700-luvun lopulla vaatimattoman kirkon rakentamiseen osallistui koko kalastajayhteisön väki kalastusoikeuksien menettämisen uhalla.

Hirsiseinäinen kirkko on sisältä harmaa. Värinpilkahduksen tuovat turkoosisävyinen saarnatuoli ja lukkarinpenkki. Käytävän yläpuolella roikkuu kirkkolaiva. Ennen niiden liikkeistä ennustettiin säätä ja tuulen suuntaa.

Suomen pienin kaksihuoneinen pappila on seisonut luodolla 1780-luvulta. Hirsiseinistä löytyy sala­peräisiä kaiverruksia vuosisatojen takaa. Kuva: Actionphoto

Kapeat puupenkit ja tiuhat penkkirivit ovat saaneet kalastajat pakkautumaan sanan äärellä ahtaasti. Paikalla oli kuitenkin oltava säntillisesti, sillä karista karkotus uhkasi, mikäli kirkkoon jätti kolmesti tulematta.

Ajan hengen mukaan käytiin sunnuntaisin jumalanpalveluksissa, mutta hartaushetkiä oli myös arkisin. Elettiinpä sellainenkin ajanjakso, jolloin kalastajien tuli kokoontua kirkon edustalle iltaisin kello kuudelta. Vasta rukouksenpitäjän aamenen jälkeen oli lupa sännätä verkoilla lastattuihin veneisiin ja soutaa kilvan ottipaikoille.

Kiire kalastajilla oli siksi, että ensin matalikolle ehtinyt sai valtausoikeuden yöksi. Tuolloin ulkomeren syvänteiden lähelle laskettiin vahvalankaisia pohjaverkkoja.

Kirkon ovella on seissyt jo yli 50 vuotta vaivaisukko, jonka veisti kalastaja ja puuseppä Ville Orell Kalajoelta. Kuva: Actionphoto

Kirkko kohoaa luodon korkeimmalla kohdalla. Sen kunnosta huolehtivat kalastajat säntillisesti venekuntien aikakaudella. Kuva: Actionphoto

Päätöksentekoa pyöreän karikiven äärellä

Kirkon vieressä on Suomen pienin, kaksihuoneinen pappila. Sen ensimmäisessä huoneessa on valmistettu vuodesta 1726 papille avotulella ruokaa. Yösija tarjottiin ensin sängyssä toisella seinustalla. Saman vuosituhannen lopulla rakennetusta lisäosasta, papin makuukammarista avautuu näkymä merelle.

Papinhuoneen hirsiin on kaiverrettu nimikirjaimia. Vanhin silmään osuva merkintä on vuodelta 1799.

Seinälle on myös kiinnitetty karin käyttäytymissäännöt, joiden mukaan Kallankareilla on elelty jo vuosisatoja. Kaikilta kalastajayhteisön jäseniltä vaaditaan yhä rakennusten kunnosta huolehtimista, asiallista käytöstä ja yleisen järjestyksen ylläpitoa.

Kirkossa oli otava säntillisesti, sillä karista karkotus uhkasi, mikäli jätti kolmesti tulematta.

Asioista päätetään yhä pappilan ja kirkon vieressä olevan pyöreän karikiven äärellä. Kerran vuodessa Jaakonpäivän aikoihin järjestettävässä karikokouksessa saattaa kelpo säällä olla jopa satakunta osanottajaa.

Ennen karikokous valitsi haminavoudin, lautamiehet, rukoustenlukijan, kirkkoväärtin ja järjestysmiehet. Nykyään haminamestarin valinnan ohella päätetään venekunnilta kannettavan karirahan suuruus ja käydään läpi karikunnan varat.

Maakallan asioista päätetään yhä vuosittain pyöreän karikiven äärellä. Kuva: Actionphoto

Pieni museo kätkee sisäänsä kalastajien ja hylkeenpyytäjien entisaikojen arkiesineitä. Kuva: Actionphoto

Maakalla ja karin kova kuri

Kalastajien kesken kuri on ollut kova ja säännöt tarkat, sillä muuten yhteiselo pienellä karilla olisi ollut lähes mahdotonta. Ennen sakotettiin viinan myynnistä ja juopottelusta. Näin haluttiin pitää järjestys karin ahtaissa oloissa ilman viinan huuruja.

Sakkoja sai myös tiirojen kivittämisestä ja sopimattomien haukkumasanojen käytöstä.

Ankarin tuomio on yhä välitön karista karkottaminen. Varkauksiin on suhtauduttu aina erityisen vakavasti, koska rakennukset ovat olleet lukitsemattomia. Näin heikkotahtoinen, rikoksiin taipuvainen henkilö olisi voinut kiusauksen vallassa helposti uusia tekonsa.

Karilla kulkeekin tarina 1920-luvulta, jolloin eräs poika kähvelsi kolme laatikkoa paperosseja. Varas karkotettiin, ja melkein tätä puolustanut isäkin, mutta mies sai jäädä luvatessaan kuljettaa poikansa mantereelle.

Vuosisataiset kalastusperinteet jatkuvat Kallankarien vesillä. Kuva: Actionphoto

Meren tuoksu kietoo ulkoluodolla

Nykyään Maakalla virkoaa toukokuussa, jolloin kalastajayhdyskunnan jäsenet alkavat varustaa mökkejään kesäkautta varten. Touko-kesäkuun vaihteessa eläkkeellä olevat aktiivit muuttavat karille, josta he palaavat pysyvästi mantereelle vasta syyskuun alussa.

Yksi heistä on Pasi Pääkkönen, joka on viettänyt kesiään ulkoluodolla jo kolme vuosikymmentä. Ennen hänkin suuntasi merelle aamuisin, mutta nykyään eläkeläinen savustaa osan kalastajien saaliista.

Päiväpurjehduksella vierailevat voivat herkutella kalastaja Pasi Pääkkösen savusiioilla. Kuva: Actionphoto

Karin länsireunalta Kolanpäästä löytyy kalastajakylän penkiltä Pääkkösen itsepalvelutiski, josta leijuu tuoreen savusiian herkullinen tuoksu. Laatikosta voi ostaa kääreeseen sipaistun pikkusiian.

Sitä maistellessa voi tavoittaa vanhan kalastajakylän vuosisatojen takaista tunnelmaa. Lautapolku kulkee harmaantuneiden aittojen välistä. Rakennusten seinillä roikkuu muinaisia kalastusvälineitä. Hylkeen räpylät ja kalojen päät kertovat ahdin antimista.

Tuuli tuo meren tuoksun ja tiirojen äänet rikkovat kesäpäivän hiljaisuuden. Meren synnyttämät Kallankarit ovat mieleenpainuva elämys menneestä ajasta.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 7/20.

Lue myös: Kalajoen Hiekkasärkillä upea meriluonto hemmottelee lomailijaa – Kokosimme matkavinkit Perämeren Rivieran elämyksiin!

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti