Reportaasi Pohjois-Norjasta: Jäämeren aallot kutsuivat – Nostalginen automatka vei takaisin lapsuuskesän elämysten ja retkikohteiden ääreen
Suomalaiset autoilivat 1990-luvulla Pohjois-Norjaan lomailemaan, niin myös toimittaja Elina Kirssin perhe. Nyt pohjoinen kutsuu uudelleen.
Kun riittävän kauan jaksaa odottaa, haaveet saattavat toteutua. Toimittaja Elina Kirssi palasi Jäämeren syliin.
Kanjoni on niin korkea, ettei auringonvalo yletä Altaan vievälle tielle. Tunturikoivut kasvavat jyrkässä rinteessä mahdottomilta vaikuttavissa paikoissa. Tie on kapea ja kiemurteleva, se mutkittelee joen mielen mukaan.
Alattionjoki virtaa voimalla kuin sillä olisi kiire aloittaa kesä pitkän talven jälkeen. Vettä pärskähtelee sinne tänne. Puroja on muodostunut kaikkialle, missä vain on tilaa: ympäröiville tuntureille, tummanpuhuvaan kallioseinämään.
Vesi virtaa kohti Jäämerta. Sama suunta on meilläkin. Altan merenrantakaupunkiin on kanjonilta enää 25 kilometriä.
Paluu Pohjois-Norjaan ja Jäämerelle
Viimeksi olen ollut Jäämerellä heinäkuussa 1990, kun olin viisivuotias ja elämäni ensimmäisellä ulkomaanmatkalla. Niin kuin kymmenet tuhannet suomalaiset tuohon aikaan perheemme oli lähtenyt autoilemaan Pohjois-Norjaan. Silloin matkaseurana oli myös setäni perheineen.
Norjassa kaikki näytti lapsen silmissä mystiseltä. Vuonot ja vuoristot saivat kotimme Myllykoskella yli tuhannen kilometrin päässä tuntumaan vain kaukaiselta muistolta. Pelkkä oleminen ulkomailla tuntui jännittävältä, ilmakin erilaiselta. Ruokakaupassa jäätelötuutit olivat eri merkkiä kuin kotona, ja muistan äidin kauhistelleen, miten paljon maito maksoi.
Ihmeelliseltä tuntui myös seisoa vuorilla lumihangessa auringonpaahteessa kesävaatteissa. Miten erikoista heitellä lumipalloja keskellä kuumaa heinäkuuta!
Eniten odotin kuitenkin Jäämerta.
Elina Kirssin perhe lomaili Norjassa kesällä 1990. Tuolloin vuoristossa oli vielä lunta. © Elina Kirssin kotialbumi
Alattionjoki kulkee kanjonin läpi valtavalla vauhdilla. © Juha Kauppinen
Norja on nousussa
Norjan puolella siellä täällä ajellessa suomalaisia autoja ei juuri näy. Matkailuautotkin ovat vielä harvassa, sillä kesä on vasta alkamassa. Lämpötila on 19 astetta, mutta vuorten keskellä tuntuu viileämmältä.
Suomalaiset innostuivat automatkailusta 1980-luvun lopulla toden teolla, kun matkailuautojen myynti alkoi. Varsinkin 1990-luvulla matkakuume valtasi meidät, ja me suomalaiset huristelimme lomalle etenkin Pohjoismaihin, Ruotsiin ja Norjaan.
Lama heijastui vuosikymmenen alun matkailuun, mutta jo vuonna 1995 Norjaan tehtiin jo 40 000 lyhyttä matkaa, kertoo Tilastokeskus.
Vuosien varrella matkustajamäärät ovat vain kasvaneet. Norjan suosio matkakohteena oli selvässä nousussa ennen koronapandemiaa. Vuonna 2014 suomalaiset tekivät 180 000 matkaa Norjaan, ja sitä seuraavana vuonna jo 270 000 kertaa. Vuodesta 2017 suomalaisten matkustusmäärät vakiintuivat yli 310 000 matkaan vuodessa, koronasta huolimatta.
Norjan matkailuvirastosta kerrotaan, että suomalaiset ovat perinteisesti matkustaneet Finnmarkiin, Varangeriin ja Altan sekä Hammerfestin alueelle. Viimeisen kolmen vuoden aikana Lofootit on noussut suomalaisten suosikkikohteeksi, mutta Pohjois-Norjan tutut paikat vetävät yhä väkeä.
Ei koskaan tylsää
Kun olemme ajaneet Karigasniemestä noin 200 kilometriä, Altan kaupunkiin on enää seitsemän kilometriä. On taas aika pysähtyä. Yöttömät yöt ovat jo alkaneet ja aurinko paahtaa korkealta iltaseitsemältäkin.
Saksalainen poika polkee polkuautolla pitkin Alta River Campingin pihaa, ranskalaisturistit nauttivat kodassa illallista ja ilmassa tuoksuu makkara. 4-vuotias berninpaimenkoira Eetu köllöttelee yleensä lempipaikassaan grillikodan edessä, mutta nyt se seuraa isäntäänsä ympäri tiluksia.
”Kyllä täällä on hienoa, varsinkin, kun on niin upea keli”, Eetun isäntä Heikki Haarala sanoo.
Heikki pyörittää vaimonsa Sirpan kanssa leirintäaluetta Altan kaupungin kupeessa. He ovat olleet Norjassa yrittäjinä pian kymmenen vuotta. Aiemmin heillä oli oma yritys Pyhätunturilla, ja aluksi he kulkivat kahden maan väliä, mutta koti on ollut Norjassa viimeiset seitsemän vuotta.
Tuona aikana hekin ovat nähneet matkustajamäärän kasvun, ja viime vuosina turistit ovat alkaneet liikkua yhä enemmän asuntoautoilla. Koronakaan ei vaikuttanut, sillä matkailijoiden sijaan leirintäalueella majoittui työmiehiä kuukausivuokralla.
”Kun tulimme tänne, oli suht hiljaista. Oli päiviä, kun ovi ei käynyt ollenkaan. Nyt sydäntalvellakaan ei ole päivää ilman asiakkaita. Kaikki tulevat katsomaan revontulia, on hiihtosafaria ja koiravaljakkokisoja. Korona-aikana oltiin lähellä nollaa, tämä vuosi näyttää menevän paljon yli.”
Tällä hetkellä Alta River Campingissä majailee etenkin saksalaisia ja hollantilaisia, suomalaisten sesonki alkaa juhannuksesta. Heikki uskoo meidän suomalaisten saapuvan Norjaan juuri maisemien perässä.
”Norjan puolella ei ole koskaan tylsännäköistä. Maisemat ovat täällä paljon komeampia kuin Suomessa ja jaksavat yhä sykähdyttää. Täällä on vuoria ja merta.”
”Kun tulimme tänne, oli suht hiljaista. Oli päiviä, kun ovi ei käynyt ollenkaan. Nyt sydäntalvellakaan ei ole päivää ilman asiakkaita”, Heikki Haarala kertoo. © Juha Kauppinen
Altan kaupungin ja Skaidin kylän välisellä ylänköalueella oli vielä talvinen tunnelma. © Juha Kauppinen
Norjan hurjat vuoristotiet
Aamulla on laskuveden aika. Aallot jäävät kauas, ja rannat ovat täynnä levää. Altan jälkeen tie pohjoiseen lähtee nousemaan ja kyltti varoittaa lampaista. Ennen ylänköä korvat menevät lukkoon.
Rinteissä on vielä lunta ja puut ovat alastomat, mutta pientareella kasvaa jo leskenlehtiä. Lumihangessa näkyy kelkanjälkiä ja helikopteri lentää ilmassa kuljettaen kuormaa vuorille. Pysähdyspaikalla kapustarinta piipittää tauotta ja rekka kaahaa ohi jylinällä.
Tie lähtee laskeutumaan. Mutkat tuntuvat mahanpohjassa. Lapsena ajelimme jossain täällä vuoristoteitä sinisellä farmari-Volvolla mallia 240. Isä oli kuskina ja äiti pelkääjän paikalla valmiina ojentamaan milloin tahansa takapenkille eväitä ja juomista minulle ja kahdelle isosiskolleni.
Muistan, että kuskin puolella kalliorinne oli jyrkkä ja alhaalla kimalteli vuono. Maisemat olivat liian lähellä, niin lähellä, että suljin pelosta silmät.
”Iskä, aja tuhatta ja sataa”, isosiskoni Eeva huusi.
”Iskä, aja vain sataa”, huudahdin perään.
Elina Kirssi kuvattuna Jäämeren edustalla isosiskonsa Eevan kanssa vuonna 1990. © Elina Kirssin kotialbumi
Isommat kalat
Laskeudumme alas vuoristosta ja Lakselvin eli Lemmijoen kohdalla ohitamme Naton tukikohdan. Se on tarkasti vartioitu, ja piha-alueella liikkuu sotilaita.
Nyt tie on taas tasainen, maisemakin seesteinen. Vieressä virtaava Lakselvajoki on tyyni, niin tyyni, että vuoret heijastuvat veden pintaan. Hetken tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt.
Täällä Lakselvan rannalla kalastusmatkailuyrittäjä Marjo Ihalempiä asuu suurimman osan vuodesta. Hän on juuri aloittanut leirintäalueensa Skoganvarre Villmarkin kesäsesongin. Kesäkukat ovat jo kasvamassa terassilla, ja turisteja kulkee leirintäalueen pihalla. Terassilla liehuvat Suomen ja Norjan liput.
”Minulla on yleensä ensimmäisenä auki ja viimeisenä kiinni. Nyt on vielä hiljaista, mutta periaatteessa kesäsesonki alkoi jo 1. maaliskuuta, kun lohilupien myynti alkoi. Myyn eniten kalastuslupia koko Pohjois-Norjassa.”
Lakselvajoen kala-apajat houkuttelevat kalastajia: joelle myytiin kalastuslupia juuri tämän vuoden maaliskuun ensimmäisenä 1,3 miljoonalla kruunulla 37 minuutissa. Noin puolet Marjon asiakkaista on suomalaisia.
”Täällä on isommat saaliit ja kalat ovat hyvälaatuisia. Myös luonto vetoaa suomalaisiin. Jotkut tulevat tähän ja lähtevät viikon vaellukselle. Kuskaan heidät yhteen paikkaan ja haen toisesta. Jonkin verran käy myös marjastajia, sienestäjiä ja metsästäjiä, sillä myyn myös metsästyslupia.”
Osa asiakkaista saapuu Skoganvarreen jopa kolme kertaa vuodessa. Moni varaa seuraavan majoituksen jo ennen lähtöään.
Marjo asuu virallisesti Inarin Kaamasessa, mutta kotona hän ehtii olla lähinnä talvikuukausina leirintäalueen ollessa kiinni. Skoganvarre Villmarkissa hän aloitti työt 11 vuotta sitten ja osti paikan itselleen kuusi vuotta sitten.
Alussa norjalaiset karsastivat suomalaista yrittäjää.
”Suomalainen sisu ei anna periksi, nyt olemme ystäviä. Kaikki ovat huomanneet, että kaikki hyötyvät toisistaan. Turistit käyttävät palveluita Lakselvissa. Matkailuosaaminen on Suomessa paljon edellä Norjaa.”
Marjo Ihalempiän leirintäalueella viihtyvät myös tunnetut kalamiehet Kari ”Hissu” Hietalahti ja Tommi Korpela. © Juha Kauppinen
Norjassa riittää lumipeitteisiä vuoria. Laskutavasta riippuen maassa on 230–300 vuorenhuippua. © Juha Kauppinen
Usvainen aamu
Illalla saavumme Tenojoelle. Tenojoki virtaa Norjan ja Suomen rajana noin 150 kilometrin verran ja tiet kulkevat molemmilla puolilla jokea. Suomen puolelta katsottuna Norjan vuoristomaisemat ovat vaikuttavat, ja Tenontie onkin valittu Suomen kauneimmaksi. Täällä kelpaa yöpyä.
Aamulla Tenojoki on sumun peitossa ja Norjan puolen metsiköt muistuttavat sademetsää. Hiljalleen jokimaisemat muuttuvat.
Norjan puolella heti Nuorgamin jälkeen kasvaa vain kitukasvuisia tunturikoivuja ja kaikkialla on usvaa. Mustat puunrungot alkavat erottua vasta, kun tuijottaa tarpeeksi pitkään. Katajan oksissa kimaltelee sadepisaroita, suota on tien molemmilla puolilla. On tuuletonta, äänetöntä.
Vuodenajat tuntuvat sulautuneen yhteen. Samaan aikaan voisi olla kevät, kesä tai syksy, niin haaleiksi värit ovat vaihtuneet. Neljä lokkia lentelee ilmassa merkkinä siitä, että Jäämeri on jo lähellä.
32 vuotta sitten perheemme matkan kohokohta oli Jäämeri. Tumma, valtava ja vähän pelottava hyinen meri.
Pohjois-Norjan luonto on monipuolinen. Tämä utuisa suoalue sijaitsee lähellä Varanginvuonoa. © Juha Kauppinen
Turkoosi meri
Meri tuoksuu jo ja ilmestyy esiin usvan takaa. Soiden sijaan maasto on nyt kallioista. Vesiputous laskee Jäämereen ja rannoilla on punaisia puutaloja. Tunturilla kulkee muutama poro. Merikotka lentää hetken ilmassa ehkä etsien saalista, sitten se laskeutuu toisen kotkan viereen kallioille.
Sää kirkastuu. Pienen kalastajakylän satamassa on vain kaksi kalastusalusta laiturissa, muut ovat jo merellä. Lohenkalastuspaikat erottuvat kauempaa.
Varangerinvuonon rannalla sijaitsevaan Bygøynesiin eli Pykeijaan vievän tien risteyksessä näkyy kalastajakylän suomalaishistoria. Pikku-Suomi-opaste on ilmestynyt risteykseen viime talvena ja hohtaa yhä uutuuttaan.
Kun käännymme kohti Pykeijaa kohti, tie tuntuu kulkevan aivan meren päällä. Kylä tulee näkyviin mutkan takaa. Meri on turkoosi kuin Välimerellä ja hiekkaranta valkoinen. Itse kylä on pittoreski ja tiiviisti rakennettu, täynnä suloisia puutaloja.
Rannan lähellä ei tarvitse kauaa odotella, kun kylän tunnetuin asukas tulee juttusille.
Vuonna 1990 Elina Kirssin perhe pysähtyi Jäämeren rannalle, mutta kuvan paikassa uinti ei vielä onnistunut levän takia. © Tommi Tuomi
Kieli kiehtoo
Ruskean puutalon seinässä lukee Elsa. Pykeijan Elsakin tunnettu viidennen sukupolven suomalainen Elsa Haldorsen asuu aivan Jäämeren rannassa. Elsa puhuu monen vanhemman kyläläisen tavoin suomea, mutta sekoittaa väliin norjankielisiä sanoja ja käyttää Pykeijasta kveninkielistä nimeä Pykeijä.
Elsa jätti 44-vuotiaana opettajan työt ja ryhtyi matkailuyrittäjäksi vuonna 1989. Pykeijan rannan parhailla paikoilla on yhä hänen omistamiaan merenrantamökkejä ja tietenkin Jäämeren sauna, pikkukylän kenties kuuluisin nähtävyys. Elsa omistaa yhä ne, mutta 78 vuoden iässä hän on hiljalleen alkamassa viettää rauhallisempia eläkepäiviä.
Matkailutoiminta on siirtymässä Elsan vanhimman pojan Pålin yritykselle Varangerbryggelle. 50-vuotias poika irtisanoi työnsä Kirkkoniemessä viime vuonna ja on jo ostanut osan Elsan taloista.
Se oli Elsalle suuri helpotus.
”Poika teki sydänten työn! Luulin, että minun täytyy myydä tämä pois, kun on jo ikää ja vähän sydänvaivaa. Niin kauan kuin jalat ja pää pelaavat, lämmitän saunaa ja juttelen ihmisten kanssa.”
Aiemmin 90 prosenttia Pykeijaan saapuvista turisteista on ollut suomalaisia, mutta pandemia-aikana norjalaisten määrä on lisääntynyt. Elsa tietää 33 vuoden kokemuksella, mikä vetää suomalaisia Pykeijaan.
”Se vanha suomen kieli on tärkeimpiä syitä. Pykeija on pittoreski kylä, ja monet tulevat tänne uudelleen ja uudelleen.”
Myös Jäämeri houkuttelee matkailijoita: vuosittain Pykeijan rannasta pulahtaa uimaan yli 4 000 rohkeaa uimaria pelkästään talviaikaan.
Elsa Haldorsen on tehnyt vuosikymmeniä töitä edistääkseen Pykeijan matkailua ja kulttuuria. Hän toivoo, että Pykeija saisi viimein oman Suomi-talon. © Juha Kauppinen
Jäämeri ympäröi Pykeijan kylää. Asukkaita on noin 200. © Juha Kauppinen
Viimein uimaan
On aika uida Jäämeressä. Mereltä puhaltaa viileä tuuli, mutta vesi ei ole yhtä hyistä kuin pelkäsin. Edellisellä viikolla se oli Elsan mukaan noin 6–7 astetta.
32 vuotta sitten isommat siskot ja serkut saivat uida kaukana rannasta, mutta minä en osannut vielä uida. Katselin heitä kaiholla, polskin käsipohjaa rannan tuntumassa ja tunsin itseni aivan liian pieneksi. Nyt on uskaltauduttava syvempiin vesiin.
Elsa ojentaa sukat lämmikkeeksi varpaille ja jää saunan portaille istuskelemaan. Vesi on vetäytynyt taas metrejä merelle, ja hiekka tuntuu kovalta jalan alla. Kallioiset vuoret ympäröivät rantaa molemmin puolin.
Meressä kaikki muu unohtuu hetkeksi. Aallot iskevät voimalla ja vetäytyvät sitten takaisin ulapalle, tasainen kohina rauhoittaa. Vesi on yllättävän matalalla, ja sääret alkavat jäätyä, ennen kuin on riittävän syvää uimiselle.
Uinnin jälkeen koko kroppa tärisee, samaan aikaan on kylmä ja lämmin, mutta myös rentoutunut olo.
”Eikö tuntunutkin, että olet yksin maailmassa?” Elsa kysyy.
Yksin, mutta muistojen ympäröimänä.
Kun riittävän kauan jaksaa odottaa, haaveet saattavat toteutua. © Juha Kauppinen
Elsa on hiljalleen jäämässä eläkkeelle mutta nauttii yhä ihmisten kanssa juttelusta ja lämmittää uimareille saunaa. © Juha Kauppinen