Sansibar on Afrikan tähti, joka tarjoaa matkailijalle paratiisimaisemia ja karua historiaa

Tuntuu kuin seisoisin pumpulin päällä. Paratiisisaari Sansibar on tavoitettu 15 tunnin matkustamisen jälkeen ja upotan varpaani ensimmäistä kertaa perunajauhomaiseen hiekkaan. Saaren pohjoiskärjessä sijaitseva Nungwi on päässyt ansaitusti Afrikan hienoimpien rantojen listalle.

Liidunvalkeaa hiekkakaistaletta reunustaa Intian valtameri, joka on epätodellisen turkoosi. Se syvenee nopeasti, mutta pysyy niin kirkkaana, että uimari näkee koko ajan pohjaan saakka.

Maisema voisi olla Karibialta, mutta vastaantulijoiden asut paljastavat sijainnin. Punamustaan maasai-asuun pukeutuneet nuoret miehet paikantavat lomalaiset nopeasti ja tulevat kauppaamaan koruja.

Etäämmällä seisova nainen roikottaa käsivarsillaan kymmeniä värikkäitä mekkoja ja kantaa päänsä päällä painavan näköistä kassia. Vaatevuoren keskeltä pilkottavat vain myyjän kasvot. Mahtaa olla kuuma!

Sansibar elää mausteiden ohella turismista. Tansaniaan kuuluvalla saariryhmällä on 1,3 miljoonaa asukasta, joista valtaosa elää varsin vaatimattomissa hökkelikylissä Sansibarin pääsaarella. Vastakohdat vaativat totuttelua: pölyiset kylänraitit vaihtuvat hetkessä hulppeiksi, aidatuiksi hotellialueiksi.

Pitkulaisen muotoisen Sansibarin ajaa päästä päähän noin parissa tunnissa. Pienestä koostaan huolimatta saarella on yllättävän paljon nähtävää, joten loman ei tarvitse rajoittua vain rantoihin.

Vaikka Sansibar on pääosin turvallinen kohde, saarta ei kannata lähteä kiertämään yksin ainakaan pimeään aikaan. Takseja suositellaan tilaamaan mieluummin hotelleista kuin kadunvarsilta.

Sansibar on aina ollut täynnä mausteita

Seuraavana päivänä rantahiekka vaihtuu yli tuhatvuotisiin katuihin. Puolivälissä länsirannikkoa sijaitseva Stone Town on Sansibarin satamakaupungin vanhin osa ja kulttuurien sulatusuuni. Rakennuskanta on yhdistelmä arabialaista, intialaista ja eurooppalaista arkkitehtuuria.

Ahtailla basaareilla päivän saisi kulumaan vaikka paikallaan istuen. Ohitseni kulkee täysiä vihanneskärryjä, hunnutettuja musliminaisia ja jopa veneen perämoottoria kantava mies. Kulkukissat luikkivat piiloon toripöytien alle ja kärpäset pörräävät aamulla pyydettyjen kalojen kimpussa.

Eteneminen on hidasta, sillä kauppiaat työntävät jatkuvasti eteen värikkäitä maustepussukoita, joissa on kanelia, currya, pippuria ja muskottipähkinää. Hinta tippuu nopeasti, jos potentiaalinen ostaja on aikeissa luovuttaa.

Sansibar on aina ollut täynnä mausteita. Tämä aarre on kiehtonut myös sen valloittajia. Saarta ovat hallinneet vuoroin portugalilaiset, arabit ja britit. 1700–1800-luvulla tunnelma Stone Townin kujilla oli julmempi, kun saari kasvoi orjakaupan keskukseksi. Väkivaltaisesta historiasta muistuttavat vanha orjamarkkinoiden tori sekä maanalaiset sellit, joissa vieraileminen nostaa palan kurkkuun.

Satamakaupungin rantabulevardilla eletään kuitenkin tätä päivää. Lapset hyppäävät korkean muurin päältä veteen riemusta kiljuen ja nuoret polttelevat vesipiippua moderneissa ravintoloissa. Hotellien koristeelliset julkisivut ovat kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista.

Sansibar tarjoaa luonnon yltäkylläisyyttä – koralleja metsässä

Jokainen tropiikissa käynyt tietää, miltä paahde tuntuu. Sansibarilla lämpötila pysyttelee ympäri vuoden noin 30 asteessa, mutta ilmankosteus on jotain käsittämätöntä. Huomaan sen Jozanin kansallispuistossa, jossa patikointireittejä reunustavat jättisaniaiset, mangrovet ja mahonkipuut.

Oppaamme kertoo, että Jozanissa asuu pelkästään perhosia yli sata lajia. Yltäkylläisen luonnon keskellä pystyn kuitenkin ajattelemaan vain kuumuutta. Hiki kirvelee silmissä ja valuu vuolaana virtana selkää pitkin aina nilkkoihin asti. Sadekausi osuu Sansibarilla yleensä huhti-toukokuulle, mutta lyhyet kuurot pitävät ilman kosteana ympäri vuoden.

Loppureitillä olen kompastua isoon valkoiseen kiveen, jonka pinta näyttää tutun röpelöiseltä.

”Se on korallia. Koko tämä metsä lepää vanhan koralliriutan päällä”, opas kertoo.

Jozanin ihmeet eivät lopu siihen. Ensin puun lehvästöt yläpuolellamme rasahtavat, sitten näkökentässä vilahtaa jotain ruosteenpunaista. Ruskeat nappisilmät katsovat suoraan kohti: sansibaringueretsa on apinalaji, joka elää vain tällä saarella. Uhanalaista lajia on jäljellä noin 1 500 yksilöä.

Sansibar kuin Avara luonto

Matkan loppuhuipennusta varten on herättävä aamukolmelta ja nuokuttava bussin kyydissä pilkkopimeän saaren halki. Kun pääsemme lentokentälle, taivaanranta hohkaa jo oranssinpunaisena.

Lento pienkoneella mantereen puolelle kestää reilut puoli tuntia ja vie meidät suoraan Nyereren kansallispuistoon. Pölyisen lentokentän vieressä odottaa rivi avojeeppejä.

Oppaaksemme lähtee seitsemänkymppinen Mtamao, joka kertoo vetäneensä safareja nuoresta pojasta lähtien. Hän lupaa, että safarilla on turvallista, kunhan osallistujat välttävät äkkinäisiä liikkeitä, joita eläimet voivat säikähtää. Ei tulisi mieleenkään ottaa riskiä.

Päivä on kuin luontodokumentista: ajamme akaasioiden reunustamilla, pöllyävillä hiekkateillä ja pysähtelemme ihailemaan välillä savannin hiljaisuutta. Yksi kerrallaan kansallispuiston asukkaat näyttäytyvät: parittelusta uupunut naarasleijona, norsulauma varjossa, puiden lehtiä mutustavat kirahvit, tietä ylittävät seeprat, vesistöissä vaanivat krokotiilit ja virtahevot.

Mieli ehtii sisäistää koetun vasta monta viikkoa matkan jälkeen.

Artikkelia on muokattu 28.10.2023 klo 11:18