Kohti Korvatunturia keskellä kaamosta – Kirjailija Aada Ala-Tala sivakoi tunturiin erämaan rauhaan

Jaa artikkeliTilaa Seura
Aada Ala-Tala suuntasi Korvatunturille isänsä kanssa
Aada Ala-Tala suuntasi Korvatunturille isänsä kanssa: "Keskellä erämaata revontulet tanssivat syvän sinisellä taivaalla meille kahdelle juuri niin elävinä ja kutsuvina, kuin aiemmilta vuosilta muistimme." © Aada Ala-Tala
Kirjailija ja luonto-opas Aada Ala-Tala lähti isänsä kanssa valloittamaan joulupukin asuinsijaa eli Korvatunturia, joka sijaitsee Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeellä.

Tamperelaissyntyinen seikkaleva retkeilijä, kirjailija Aada Ala-Tala asuu nykyään Norjassa. Hän myös työskentelee kansainvälisenä erä- ja luonto-oppaana.

Tällainen oli Aada Ala-Talan ja hänen isänsä retki itärajan erämaahan, Korvatunturille.

Korvatunturi kutsuu

Kaamos ei suinkaan ole pimeyttä, vaan valoa herkimmillään, upeita sävyjä taivaanrannassa ja hangen pinnalla. © Aada Ala-Tala

Perjantai klo 7:52

Kun rautapyörät vielä rullaavat kiskoilla, tiiraan jo junan ikkunasta rautatieaseman kahvilassa palavia valoja. Pöydän toisella puolella isä syö aamiaista ja lukee Suomen Kuvalehteä. Utelias seikkailija, alppireppu kainalossaan. Puheissa unohdetaan autuaasti edessä odottava puolen päivän automatka ja mietitään jo kelin kehittymistä ja oikeaa paitayhdistelmää.

Kemihaaran loma on suljettu talveksi, sen parkkipaikalla on meidän lisäksemme vain yksi auto. Perille päästessämme on jo pimeää, mikä kaamosaikaan tarkoittaa, että kello on noin kolme iltapäivällä.

Viimeisten puhelinverkon rippeiden voimin soitan Rajavartiolaitokselle kertoakseni, että saamamme luvan mukaisesti olemme kahden päivän kuluttua rajavyöhykkeellä. Leppoisa rajamies kyselee varusteistamme, suunnitelmistamme ja sään kehittymisestä.

Aada Ala-Tala ja isä

Aada Ala-Tala ja isä: ”Edes räntäsade ei latistanut tunnelmaa, kun viimein olimme hiljaisen ja hämärän erämaan reunalla.” © Aada Ala-Tala

Korvatunturi on kaksihuippuinen tunturi Savukoskella

Ympäröivä maailma näyttäytyy lähinnä harmaan sävyissä, kun räntäsateessa otamme ensimmäisiä liukuja suksilla kohti metsän reunaa. Pienen arvuuttelun jälkeen löydämme Korvatunturin retkeilyreitin opasteen, ja reittiä näyttäisi seurailevan moottorikelkan urakin. Suojasään jähmettämä lumi ei tuiskua uralle, ja toivo kulku-uran löytymisestä huomisellekin uskalletaan lausua ääneen.

Emme ole matkalla mihinkään rakennettuun joulupukkikylään. Todellinen Korvatunturi on 486 metriin kohoava jyrkkä, kaksihuippuinen tunturi Itä-Lapissa, Savukosken kunnassa. Se sijaitsee keskellä erämaata, syrjässä – ja rajavyöhykkeellä.

Vuonna 1927 Markus-setä kertoi radiossa joulupukin tonttuineen asustavan täällä, ja helppo on uskoa tämän vaikeasti saavutettavan vuoren olevan salaisen kylän paikka.

Illalla väistyvät pilvet paljastivat täyden kuun, jonka valossa koskemattomat kinokset hohtivat. Otsalamppuja ei loppumatkasta tarvittukaan.

Illalla väistyvät pilvet paljastivat täyden kuun, jonka valossa koskemattomat kinokset hohtivat. Otsalamppuja ei loppumatkasta tarvittukaan. © Aada Ala-Tala

Lauantai klo 9:06

Ulkona aamu jo sinertää, mutta meillä on hädin tuskin kahvi kupissa. Tunnin aamutoimien tulos on puhtaat hampaat, tuli kamiinassa ja termospullot lämpiämässä. Aamu­palaa särpiessä mennee vielä toinenkin tunti.

Teemme kahvittelun lomassa listan varusteista, jotka pakkaamme mukaan reppuun Korvatunturia huiputtamaan: evästä, termospulloon kuumaa vettä, ensiapulaukku, ­kartta ja kompassi, kamera, otsalamppu, ­rajaluvat ja taukovaatteet.

Ensimmäiset puolitoista tuntia hiihdämme vielä ahkion kanssa. Pienen suon laidalla pysähdymme juomaan haaleaa vettä sukkaan piilotetusta juomapullosta, ja siinä seisoessamme huomaamme horisontissa Korvatunturin pystykorvien piirtyvän harmaina pilvien peittämää taivasta vasten. Nuo suden korvat ovat nipin napin Suomen maaperällä, heti niiden vierustaa kulkee Suomen ja Venäjän rajalinja.

Yhtä perhettä kahdessa sukupolvessa – niin vaeltajat, kuin suksien siteet.

Yhtä perhettä kahdessa sukupolvessa – niin vaeltajat, kuin suksien siteet. © Aada Ala-Tala

Suunnistusharjoitus umpihangessa vie takaisin reitille

Rakitsanojan kammin seinustalla syömme lounasta tuulelta suojassa. Pulkka makuupusseineen jää tähän odottamaan, samaten kahvipannu, jota emme innostuksissamme malta viritellä, vaan ruokatermoksen tyhjennyttyä asettelemme nahkamonot takaisin suksien päälle ja liu’umme katoavassa päivänvalossa kohti horisontin tuntureita.

Reitiltä kammin pihaan poiketessamme kadotimme kelkkajäljen, mutta tunnin suunnistusharjoitus umpihangessa päättyy lopulta takaisin reitin varteen. Iltapäivän hämärtyessä ripustamme repussa roikkuneen heijastimen puun oksalle merkiksi siitä, missä kohtaa pitää uralta kääntyä kohti kammia.

Korvatunturin retkeilyreitti johtaa Korvatunturinmurustalle, noin kolme kilometriä Korvatunturin eteläpuolelle. Se on sata metriä Korvatunturin huippuja matalampi kero, jonka huipulle on rakennettu tulipaikka ja käymälä alati kuuntelevan korvaparin suojaan.

Me haluamme kuitenkin valloittaa itse tunturin, ja poikkeamme retkeilyreitiltä pohjoiseen.

Puiden pilkkominen on retkillämme ikuinen kiistakapula: Kuka onnekas saa verrytellä väsyneitä hartioitaan kirvestä heiluttaen?

Puiden pilkkominen on retkillämme ikuinen kiistakapula: Kuka onnekas saa verrytellä väsyneitä hartioitaan kirvestä heiluttaen? © Aada Ala-Tala

Rajavartioiden vanha tupa tunturissa

Keltaiset rajavyöhykekyltit saavat aikaan kevyttä kutittelua salaisesta, ikään kuin kielletystä alueesta, ­mutta todellinen tunnelman luoja on sittenkin tuisku. Koko retken tavoite, vierailu joulupukin huussissa jää saavuttamatta, kun ylös päästyämme keskitymme lapioimaan lunta rajavartijoiden vanhan tuvan oven edustalta.

Mökkerö on pieni ja vaatimaton, mutta suojaa viimalta. Vieressä seisoo korkeiden tolppien päähän rakennettu uudempi rajavalvontatorni, jonne meillä ei ole asiaa.

Tauon jälkeen takaisin ulos kömpiminen aiheuttaa kylmiä väreitä, mutta kuin rohkaisten kulkijoita väistyvät pilvet samalla oven avauksella, ja hetken aikaa näemme, miten Kemihaaran erämaan metsäiset tunturit jatkavat kumpuilua rajan toisella puolen välittämättä siitä, missä Suomi loppuu ja Venäjä alkaa.

Pian kuu piiloutuu taas pilviin, mutta me olemme jo laskettelemassa rinnettä alas täyttä vauhtia otsalampun valossa.

”Revontulia!”, kuuluu huuto sen jälkeen, kun isä on lähtenyt ulos hakemaan lunta vedeksi sulatettavaksi.

Vedän jalkaani jäiset monot ja harpon ulos. Taivas on syvän sininen, ja Korvatunturin yllä tanssii kruunu, jonka vihreät sakarat kaartuvat tupamme yli. En ole varma, olenko Rudolf Koivun maalauksessa, Joulupukki ja noitarumpu -elokuvassa vai isäni kanssa kahden keskellä erämaata. Kaikki tuntuvat hyviltä vaihtoehdoilta.

Vakiovarusteisiin kuuluvat reissupäiväkirja, lyijykynä ja kynttilä, jonka valossa iltaisin kirjoittaa.

Vakiovarusteisiin kuuluvat reissupäiväkirja, lyijykynä ja kynttilä, jonka valossa iltaisin kirjoittaa. © Aada Ala-Tala

Lauantai klo 21:47

Päivällä hiihdellessä tuli mieleeni monta hyvää sanankäännettä, jotka kuulostaisivat hyvältä reissupäiväkirjassa. Nyt niistä ei palaa mieleen yksikään, ajatukset tuntuvat hiljenneen.

Erämaa tekee tehtäväänsä, kaupungin kiire ei täällä aapojen ja vaarojen lomassa saa kiinni hiihtävästä hengestä. Keskellä erämaata meitä on kaksi hiihtäjää, pieni viinipullo ja lämmin kammi. Mukana ei ole juuri mitään, mutta täällä meillä on tämä hetki, joka kaupungissa meiltä niin usein katoaa.

Kammi pystyyn talkoovoimin

Sunnuntaiaamuna herätessäni huomaan ensimmäisenä, että makuupussini on hieman auki, ja silti minun on lämmin olla. Rakitsan­ojan kammi on säilyttänyt lämpönsä yön yli.

Myöhemmin päivällä poromiehen kanssa keskustellessamme meille selviää, että tuvan ovat rakentaneet paikalliset talkoovoimin joitain vuosia sitten. Päätämme lähettää talkooväelle kiitokseksi rommipullon seuraavan poroerotuksen lämmikkeeksi, mutta muistan kesken jääneen mission vasta juttua kirjoittaessani.

Kuulemme myös, että Metsähallitus on päättänyt lopettaa näiden tupien huollon. Lähistöllä on jopa poltettu laavuja, kun kohteiden huoltoa Urho Kekkosen kansallispuistossa keskitetään Saariselän ympäristöön.

Retkemme maskotti on niin reipas, että hymyilee ohikulkijoille samalla paikalla niin kesäkuumalla, kuin paukkupakkasillakin.

Retkemme maskotti on niin reipas, että hymyilee ohikulkijoille samalla paikalla niin kesäkuumalla, kuin paukkupakkasillakin. © Aada Ala-Tala

Kummallakaan meistä ei tunnu olevan kiire paluumatkalle. Ennen, kuin ehdimme liikkeelle, karauttaa pihaan kaksi moottorikelkkaa. Pariskunta uskaltautuu kutsun jälkeen sisälle kammiin kahvittelemaan, ja kertoo tulevansa Savukoskelta. He järjestävät sieltä päiväretkiä Korvatunturille niille, jotka eivät halua hiihtää päiväkaupalla erämaassa.

Kuulemme myös lähempänä Savukoskea sijaitsevasta Kivitunturista ja vakuutumme siitä, että meidän on palattava näille keroille kesällä maastopyöräilemään.

Korvatunturin retkeilyreitti on merkitty tontun kasvoin

Sunnuntaipäivä kylpee kaamosajan vaaleanpunaisessa valossa. Loppumatkan saamme seurata tuoretta kelkanjälkeä, mutta silti käännyn jokaisen opastetolpan kohdalla katsomaan sen toiselle puolelle.

Korvatunturin retkeilyreitti on merkitty savukoskelaisten maalaamin tontun kasvoin, joista jokainen on vähän erilainen, maalaajansa näköinen. Erityisesti yhtä punaposkista muistelimme aina väsymyksen ja turhautumisen hetkillä, ja siitä on saatava kuva kotona näytettäväksi.

Kuun valossa pysähdymme ääneti keskelle viimeistä suota ennen Kemihaaran lomaa. Jos tuntisin tähtiä, kertoisin minkä kuvion alla siinä seisoimme, vaan muita en tunne, kuin Otavan, ja sen auringot loistavat viistosti taivaanrannassa. Eilisestä viimasta ei ole tietoakaan. Edes aukealla ilma ei liiku, näin hiljaista ei ole missään.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 10/20.

Lue myös: Kiinnostaako Korvatunturi? Tie joulupukin luo käy hiihtäen – Ennen matkaa tarvitset kuitenkin rajavyöhykeluvan

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X