Varjoliitoa Teneriffan vuoristomaisemissa

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Espanjan korkeimman vuoren Teiden huippu on usein lumesta valkoinen. © iStock
71 vuoden ikä ei ollut mikään este, kun toimittajamme päätti kokeilla varjoliitoa Teneriffan upeissa, vuoristoisissa maisemissa.

Siinä niitä leijui. Ne muistuttivat saalistavaa lokkiparvea: Ylös ja alas, rauhallisesti, äänettömästi, välillä piruetteja tehden ja lähes pyyhkäisten vastapäisen hotellin seinää.

Seurasin parvekkeeltani värikkäitä varjoliitimiä ja niiden alla istuvia lentäjiä. Väkisinkin tuli mieleen ajatus, että tuon täytyy olla kivaa. Kaunis, merihenkinen Puerto de la Cruzin vuoristoinen maisema vielä loi lisätenhoa harrastukseen.

Niinpä alkoi muhia tuuma, miksi en minäkin kokeilisi. Eihän tuo voi olla kovin kumma juttu toteutettuna tandemina, minä siis matkustajana. Eikä 71 vuoden ikäni voisi olla esteenä. Kaupungilla kävellessäni näin, miten liitovarjot laskeutuivat meren rantaan. Suuntasin oitis sandaalini laskeutumispaikalle ja tiedustelin lentäjältä, puhutko englantia. Yhteinen kieli löytyi, ja ilmoittauduin lennolle.

 

Olin talvehtimassa Teneriffalla marraskuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin. Vuoristovaellukset ja tennis olivat viikkojeni perusrunkoina. Nyt sitten elämysten kirjoon olisi tulossa varjoliitokin. Mutta sitten jo sovitun startin aikoihin tulikin takapakkia: lumiesteitä Kanarialla!

Parvekkeeltani näkyvän Espanjan korkeimman vuoren Teiden huippu oli ollut usein valkoinen, mutta nyt koko edessäni avautuvan vuorijonon laet olivat lumisia. Autolla ei päässyt lähtöpaikalle, koska tiet olivat tukossa, tämän saatoin nähdä televisiostakin.

Odotusta kesti kolmisen viikkoa ja sitten tuli kaipaamani soitto: huomenna lennetään.

Automatka vuorille vei toista tuntia. Starttipaikkamme oli 2240 metrin korkeudessa: kivetön ja pensaaton, ehkä noin 30 asteen kulmassa oleva lumesta paljas rinne. Se näytti oikeastaan aika hyvältä kiitoradalta maallikonkin silmiin.

Varjo ja muut kamat paikalle, pukeutuminen haalariin, kypärään, hanskoihin ja selfie-keppi kameroineen kouraan. Koulutus oli sekä lähtöä että laskeutumista koskien sangen yksinkertainen: juokse! Jos vaikka varjo lähdössä sattuisikin tulemaan alas, niin vain juokse!

 

Varjo oli levitettynä maassa takanamme, lentäjäni Carlos Martin ja minä kytkettyinä turvavaljain toisiimme. Valmista. Juokse!

Ja minä poika juoksin, mitään pitkänmatkan ravia siitä ei kuitenkaan tullut. Viitisen metriä ja me olimme ilmassa. Tuohan kävi tosi helposti. Upea auringonpaiste, lumiset vuorten huiput, Teide, alempana tiheä ja laaja kanarianmäntymetsikkö sekä vajaan kilometrin päässä alhaalla valkea rikkumaton tasainen pilvikerros, aivan kuin laaja lumipeitteinen meren tai järven jää. Meno oli äänetöntä, tasaista, leppoisaa ja maisema kaunis katsella.

Tavoitimme pilvet jossain 1400 metrin korkeudessa, ei auttanut muu kuin sukeltaa sekaan vaikka näkyvyys katosi kuin tiheässä sumussa.

Runsaan 300 metrin pilvipatjan läpäistyämme pystyin jälleen näkemään. Alla olivat tutut kaupungit La Orotava ja Puerto de la Cruz, rannikon pieniä kyliä sekä meri. Kohtisuora etäisyys maahan oli noin kilometri. Tuntemani maastokohdat ja rakennukset näkyivät jo selvästi laskeutuessamme yhä alemmas.

Aikanaan maassa jouduin vastaamaan kysymykseen, että pelottiko. Kun korkeutta oli noin kilometri ja suora näkyvyys maahan, esitin tuon kysymyksen itsellenikin. Koetin oikein tarjota pelolle evästä pohtimalla muutaman sekunnin, että jos nyt sattuisi joku haaveri, niin tuolla kaukana alhaalla olisi kova tanner odottamassa. Aivan tyhmää pohdiskelua, tämähän oli niin tasaista menoa, ettei mieleni lähtenyt mukaan tuohon pelon leikkiin. Ei pelottanut, ei yhtään.

Kiertelimme Puerton yllä, kävimme merenkin päällä ja lähestyimme laskeutumispaikkaa, joka oli asfalttikenttä majakan lähellä. Laskeutuminen sujui pehmeästi siitäkin huolimatta, että minä lensin pyllylleni. Carlos takanani rutiinillaan pysyi hyvin pystyssä. Istuimeni oli sen verran hyvin suojattu, ettei pyllähtäminen tuntunut missään, korkeintaan itsetuntoani hieman koetteli eikä tyylipisteitä tullut.

 

Olin tiedottanut lennostani ja summittaisesta aikataulusta, siksi ei ollut yllätys, että vastassa oli puolen tusinaa suomalaista tuttuani, joilla oli tyylikkäästi vielä kuoharipullo mukana. Kelpasi kohottaa muovipikaria ja myhäillä tyytyväisenä, olipahan upea kokemus.

Carlosin henkseliin kiinnitetty mittari kertoi, että lentomme oli kestänyt 32 minuuttia ja matkaa oli taittunut 12 kilometriä.

Eläkeläisenä tiedustelin varjoliitimien omistajalta Marco Froiolta, kuinka vanhoja asiakkaita hänellä on ollut. Hän kertoi, että nuorin on ollut hänen 3-vuotias poikansa hänen sylissään ja vanhin asiakas 85-vuotias.

Ja lopuksi: menisinkö uudestaan? Kyllä, se oli kiva elämys ja kokonaisuuden huomioon ottaen mielestäni kohtuuhintaistakin. Lennon hinta oli 100 euroa ja lisäksi kamera sekä kuvien käsittely 20 euroa.

V

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X