Alkoholismi ei tunne vihaasi, joten kannat sitä turhaan mukanasi

Lupasin puhua anteeksiannosta ja hyväksymisestä. Sellaisista suurista sanoista, joita olen vasta aikuisiällä oman prosessini kautta oppinnut ymmärtämään.
Hämeenlinnalaisittain lausuttuna siis ”kelakkaa mäki tajusin yhe jutu”.

Juovana aikana anteeksiannon sijaan aina kostin. Fyysisesti tai henkisesti. Usein jopa molempia reittejä ja sekään ei riittänyt. Mikä minulle muka riitti?

Enkä todellakaan hyväksynyt. En vallitsevia olosuhteita, en syyllisyyttäni, en muita ihmisiä tai asioita jotka eivät menneet kuten minä tahdoin.
En hyväksynyt maailman tapahtuvan. Sitä paitsi se oli mulle velkaa. Maailma siis.

Elämä oli noilla spekseillä tuulimyllyjä vastaantaistelua ilman viinaakin. Eikä viina, niin hullulta kuin se kuulostaakin, ollut ongelmani. Se vain tuli helpottamaan sotaani, mutta todellisuudessa aiheutti sen pahenemisen.
Ongelmani oli (ja on) paljon syvemmällä kuin kossupullon kaulassa tai krapula-aamuissa.

Juoppo hevosvaras on enää hevosvaras, kun se jättää viinan pois, tavataan sanoa.

Tätä eivät kaikki ymmärrä. Pitää muuttaa vain kaikki, kuten olen sata kertaa sanonut. Päihteiden jättäminen on vasta hatara alku sille oppisprosessille, mikä lopulta johtaa raittiiseen elämään.

Mutta ei mun tästä pitänyt puhua.

Lähinnä pohjustin ymmärrystäni, jonka olen itse saanut suhteessa juovaan läheiseen oman juomiseni kautta. Siitä miksi en ole täyttynyt kaunasta, vihasta enkä katkeruudesta vaikka vastaani on varmasti rikottukin ja vaikken aina ole sitä ansainnutkaan.

Miten voin muistella rakkaudella ihmistä, joka retkikirves repussaan koitti murtautua kotiini viedäkseen minulta hengen?
Lämmöllä sitä tyyppiä, joka perusti olohuoneeseemme aina pubin, kun minulla oli tärkeä  palaveri seuraavana aamuna?
Sitä tyyppiä, joka valehteli itsensä minulle ja katosi…

Siten, että olen itsekin toiminut saman alkoholismin saneleman lainalaisuden vankina. Ja siihen ei tarvittu edes viinaa.

Mutkun Maukka on niin ihana selvin päin!

Sairauden edetessä sillä ei ole merkitystä millaiseen supersankariin sä aikoinasi rakastuit. Sairaus syö sen sankarin itselleen ihan kuin syöpäkasvain tai aivorappeuma.
Todellisuudentaju, muisti, järki, tunteet… Kaikki vääristyvät tai katoavat ja sairaudentunnottomuus estää hakemasta apua.

Samalla tavalla kun anorektikko näkee itsensä läskinä, näkee juoppo juomisensa normaalina. Ja usein muiden vikana.
Ylilyönnit kuitataan sanomalla sattuuhan sitä ja todelliset onnettomuudet lupauksilla juomattomuudesta.

Pitkälle edennyt alkoholismi on mielestäni eräänlainen pitkäkestoinen ja mieto psykoosi, jonka kanssa ihminen pystyy kuitenkin olemaan, elämään ja hakemaan lapset tarhasta.
Tiettyyn pisteeseeen saakka.
Eikä sieltä herää pelkästään lopettamalla juomista.

No mitä se ihana-Maukka sitten tekee? Juo, kusee, paskoo ja pahimmillaan hakkaa. Valehtelee, valehtelee ja valehtelee. Päivittäin ja kaikesta.
Maukka uhkaa itsemurhalla, perhesurmalla, anelee, itkee ja lupaa. Maukka pyytää anteeksi, muttei muuta mitään käytöksessään.

Elämä on samankaltaisten surullisten  tapahtuminen oravanpyörä.

Joskus Maukka pyytää apua, mutta torjuu avuntarpeensa välittömästi, kun kuulee että apu sisältää juomattomuutta. Maukan mielestähän vika ei ole viinassa vaan vaimossa, pomossa, mielenterveydessä, työyhteisössä ja talonmiehessä. Joskus Maukka sanoo, että viina ei ole syy, vaan hänellä on ainoastaan elämänhallinnallisia hankaluuksia. Jep.

Ja jos Maukka ei enää keksi vikaa ulkopuolelta, saattaa hän sanoa ”mä oon mikä mä oon”. Ikään kuin kuitatakseen vastuun pois itseltään. Ihan kuin alkoholismi olisi ominaisuus, kuten kuorsaus, mikä läheisten pitäisi vain hyväksyä.

Todellisuudessahan nämä mitkään eivät ole Maukan sanoja tai ajatuksia, vaan alkoholismin.

Tätä on läheisenä aivan hiton vaikea ymmärtää. Silloinkin kun Maukka on niin ihana.
”Jos se vaan pystyisi olemaan vähän enemmän selvin päin tulevaisuudessa, kun viimeksikin se viikko meni niin hyvin!” läheinen rukoilee, muttei tiedä, että se ihana viikko on ihan yhtä kaukana oikeasta Maukasta kuin se kamala viikkokin.
Kumpikaan ei eräällä tavalla ole totta.

Mitä ihanaa on ihmisessä, joka kaikessa epärehellisyydessään mielistelee, siivoaa, suorittaa, kokkaa, hakkaa puita, pussaa, ostaa kukkia ja turkkeja, mairittelee, anteeksipyytelee ja vielä vähän tekee? Pyykkää, punnertaa, askartelee ja rakastelee. Ja alati kuitenkin alitajuisesti suunnittelee: milloin seuraavaksi juoda.

Kirjailija Kalle Lähde kertoi, että juovana aikanaan hän lenkitti koiransakin etupeltoon, silloin kun korkki oli hetken kiinni. Samaistuttavaa.

Eihän tuo ole ihanaa. Tuokin on alkoholismia. Vierotusoireita ja uuden ryyppyputken petaamista. Sitä muka-arkea pyörittää päihde, ei Maukka. Ja läheinen kyllä sisimmässään tietää sen, mutta on kadottanut osan omasta realiteettitajustaan sietääkseen tilanteen.

Se on sama onko se Maukka niin ihana selvään hauliin vai, koska
a) Maukka ei ole montaakaan päivää ollut rippikoulun jälkeen oikeasti selvään hauliin
b) koska selvä hauli ei pelasta vielä mitään.

Päihteettömyys ei poista sairautta. Joskus jopa päinvastoin. Monista, kuten minusta, tuli itseasiassa hullumpi selvin päin.

Maukkaa olisi helppo vihata. Ja sitä vihataankin. Juoppo tekee todella paljon vihaa herättäviä asioita.

Mutta arvatkaapa mitä?

Se ei itseasiassa ole juopon vika. Ei Maukan vika.
Maukalta ei ole kysytty haluaisiko hän juoda.
Alkoholismi ei kysele. Ei anna lupia. Alkoholismin ainoa tarkoitus on juottaa. Ja juominen sitten aiheuttaa… Mitä kullekin…Vihattavia asioita.

(Joo toki sinä olet kysynyt  varmasti useaan otteeseen, mutta dialogin tekee haastavaksi se, että vastaajana toimii useimmiten alkoholismi, ei Maukka. Siksi se tuntuukin siltä kuin seinille puhuisi). 

Mitä sitten voi tehdä? Mulla on tosi vähän läheisen roolista käsin neuvoja, koska join itsekin. Mähän en kyennyt tekemään mitään. Paitsi vihaamaan. Ja se söi ainoastaan minua itseään.

Mutta siitä huolimatta ja sen vuoksi tänään mä ymmärrän hyvin mun exiä. Ja se onkin se juttu. Mun ei tarvi vihata niitä. Ei enää.

Olenhan itse ollut siinä samassa jamassa. Ja mäkin olen saanut anteeksi. Ja sitä kautta oppinut antamaankin. Sairaat ihmiset tekee sairaita tekoja. Niin se vaan on.
Ne ei niitä tahallaan. Ens kerralla kerron miksi ne niitä sitten tekee , nimittäin pihaani saapui juuri pari mottia puita (muttei yhtään ainoaa hyvittelevää alkkista) joten joudun ihan itse kantohommiin.

Loppukaneetiksi lainaan lapualaisen päihdetyöntekijän Simo Seppelinin kitetystä tästä aiheesta. ”Alkoholismi on sairaus joka aiheuttaa juomista. Ei päinvastoin”. Miettikää sitä siihen saakka.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.