”Jokainen mies jättää juopon naisen, mutta yksikään nainen ei jätä juoppoa miestä!”

”Paitsi minä!” hän lisäsi ja jatkoi ”nyt on mitta viimeinkin täynnä!”
Äijä oli kuulemma kussut vaatekaappiin ja kaikki joulukoristeet, se mummiltakin peritty, lillui nyt ureassa. Niin ja se Kaarina-juttukin oli totta, ja kaiken kukkuraksi kyrpä oli kuulemma tyhjentänyt lapsilisätilin, millä piti maksaa se Kuusamon leirikoulu.

Nonni, ajattelin, enkä osannut sanoa mitään. Olimme eksyneet samaan pyykkitupaan sattumalta. Tai tarkoituksenmukaisesti. Vain Luoja tietää. Oma pesukoneeni oli rikki ja jouduin pyykkään hetkellisesti julkisissa tiloissa, missä tapasin tämän tyypin.
Ja onneksi tapasin.

En tuntenut naista kuin nimeltä, enkä osannut sanoa oikein mitään. Katselin vain vierestä kun hänen kätensä linkosivat litimärkää kirjopyykkiä Ikeakassin pohjalle ja iho höyrysi vihaa. Sinertävässä silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Meneillään oli taas vihonviimeinen kerta.

Tupa täyttyi sellaisesta tunnetilasta, mikä imeytyi itseeni ja sai hennon puristuksen aikaan rintakehässäni. Aivan kuin olisin astunut pubiin, missä puolet ihmisistä olisi sammunut paskat housuissa paaritiskille. Se loputtomuus, pelko ja pimeys näytti mulle pitkästä aikaa puoliaan. Näin ne tuon naisen kasvoilta.

Koitin heristää tuntosarviani tunnustellakseni, oliko nainen(kin) juoppo. Ei. En saanut sitä fiilistä. Mutta pahasti riippuvainen kylläkin.

Tunsin sääliä ja toisaalta vihaakin. Teki mieli neuvoa, ja vähän raivota.
Näin itseni ja se ärsytti. Toisaalta tajusin tilanteen ja se helpotti.

Tämä oli viikon sisään toka ”lähärikohtaus”, jota sain jollain tasolla todistaa.
Siihen on syynsä. Elämä halusi käyttää mua katsomassa mitä se silloin oli, jotta muistaisin.

Laittaa mut penkomaan omaa mennyttä, jotta tuleva voisi olla kevyttä. Ja niin kauan kun elän tiedostamatta riippuvuuttani myös läheisiin, on perässäni edelleen pieni kivireki.

Läheisriippuvuus. Vittu mikä työmaa!

EI SITÄ KUKAAN TERVEENÄ KESTÄ

Mutta ennen kun menen itseeni, niin ajattelin osoitella hetken muita. Se on paljon helpompaa, kuten tiedämme.

Puhuin viime plokissani siitä Mikä Mikä -maahan jumiin jääneestä Nuuskahuulesta, joka soitteli vodkasodan sekoittamalla äänellä kyselläkseen patjaa sekä vilttiä.  Hänestä, joka askarteli hirttosilmukkaa kuristaakseen -ei itseään- vaan vaimon vihonviimeistä kertaa.

Silläkin jurripuhelulla oli paljon suurempi merkitys minulle kuin osasin heti aavistaakaan. Tuli oma riippuvuuden tuplatutkinto mieleen. Joka saralta.

(Väliaikatietona muuten kerrottakoon, että mies EI ROIKU hirttäytyneenä kattotuulettimesta, vaan on elossa kotona ja kuulemma TAAS antabuskuurilla. Sama kaava kuudetta vuotta. Vihonviimeinenkin kerta muuttui tokavihonviimeiseksi kerraksi. Kuten arvasinkin. Niin ja tämä pyykkitupapuolisokin tuli K-kaupassa vastaan miehensä kanssa. Että näin…)

Nuuskamuikkusesta nyt viis. Mennään Muikun vaimoon. Naiseen, joka rakastui kuutisen vuotta sitten paikallisessa dokuluukussa miehenriekaleeseen ja vei sen kotiinsa. Miehellä oli kauniit silmät ja mystinen mieli. Mieli mistä piti ottaa selvää.
Se piti hoivata ja rakastaa ehjäksi. Mutta vaikka vaimo koitti korjata ja hoivata miestä, mitään ei vaan tapahtunut.

Äijä oli rikkinäinen pullonpalautusautomaatti niin tullessaan kuin nyt mennessään ja takaisin tullessaan. Mikään ei muuttunutkaan. Ei vaikka vaimo teki kaikki tuntemansa taikatemput ja vähän päälle. Vittusaatana.
Ja nyt vaimo huutaa himassa hämmentyneen ilmeen kanssa, että mies on pilannut sen elämän. Niinkun oikeesti?

Mua ärsyttää. Raivostuttaa. Vituttaa. Ja mun tekisi mieli huutaa. Eikä edes noille juopoille, vaan niiden vaimoille. Pyykkimuijalle ja Miss Muikkuselle. Tumpata heidän päät tammikuiseen avantoon ja ravistella kaksin käsin. Herätkää nyt helvettisoikoon! Te olette itse vastuussa itsestänne, eivätkä noi ukonriekaleet.

Lähtekää! Tai jääkää. Mutta jos jäätte, niin kestäkää!

Kestäkää kaikki katoamistemput ja toilailut, tyhjät lupaukset ja huorittelut. Kestäkää se, että kaappinne kustaan ja Kaarinan vaatteet kummittelee pyykkikorissasi. Kestäkää se, että silmäkulmanne sinertää aika-ajoin ja se yksi ryyppää taas pahimman pakkastalven sähkölaskurahat. Tai lapsilisät! Kestäkää elämää varpaillaan, alati peläten pahinta, joskus toivoen ja taas pettyen. Kestäkää elämää vihaten.

Kestäkää sitä, että aina on joku TILANNE PÄÄLLÄ. Kaksneljäseiska. Hyvä tai huono, mutta aina on tilanne. Te tiedätte mitä tarkoitan. Kestäkää ja syyttäkää. Mutta syyttäkää vain itseänne. Itse te elämänne valitsette. Ja sen miehenriekaleen.
Joka ikinen aamu uudelleen. Ihan itse.

Mutta ettehän te kestä. Eihän tuollaista kukaan terveenä kestäkään.
Siksi siinä on pakko sairastua mukana….

”MIKSI MULLE KÄY AINA NÄIN?”

Mutta en mä huuda, enkä ravistele. En kumpaakaan noista vaimoista, enkä ketään muutakaan. Sillä mä en voi heitä herättää. Enhän minäkään herännyt.
En vaikka kuka huusi ja joku hakkasi.

Kerran eräs oikeasti jo suuttuikin. Ystäväni. Hän otti asian puheeksi ja kertoi ettei enää jaksa mun lupauksia erostani. Ei enää jaksa mun itkuisia puheluita, eikä pelkoa siitä että kuolisin. Hän ei vaan enää jaksanut olla osa mun elämääni. Se oli liikaa kuulemma sivustaseuraajillekin.

Otin asian vastaan kuten kunnon juoppolähärin kuuluukin. Heitin kaveriani tuopilla ja huusin kusipääksi. Totta kai! Niin nimittäin käy, jos joku koittaa tulla addiktin ja päihteen väliin. Silloin se mies oli minun ykköspäihde.

Enkä mä tosin lainkaan ymmärtänyt, että mitä pahaa muka MINÄ olin tehnyt? Miten ystäväni muka mulle voi suuttua? Mähän tässä kärsin kun mies juo, hakkaa ja pettää. Ja sitten tulee ystävä ja sekin vaan huutaa! Että luuletteko te paviaanit perkele, että mä kestän kaikkea, kun saatana joka suunnasta hyökätään! Puoliso on hullu ja kaveritkin vain raivoaa? Mitä näin pahaa mä olen tehnyt? Vittu miten paska maailma! Äitikään ei vastaa puhelimeen… Miksi mulle aina käy näin?
Niinpä. Siksi koska sinä teet itsellesi aina näin. Piste.

Jep. Noin se meni ja noin se tulisi myös menemään. Tuon vuoksi en Nuuskamuikkusen vaimolle aio mitään sanokaan ja pidin pyykkituvassakin suuni kiinni.
Saisin turpaani tai nyyhykytarinan. Enkä halua kiitos kumpaakaan. Se on kuin hullua kuristaisi kun koittaa ulkopuolelta ahtaa järkeä suljettuun mieleen. Siinä(kään) ei oikeastaan auta kuin odottaa, ottaa etäisyyttä eikä ainakaan mahdollistaa.

LÄHEISRIIPPUVUUS AJOI ALKOHOLISMIN OHI

Riippuvuus on riippuvuus, eikä sen voimakkuutta määrää tuote. Riippuvuuden esteenä ei myöskään ole järki. Se saa koukkuun niin vahvan kuin heikon, insinöörin ja prostituoidun. Se ei katso sosiaaliekonomista asemaa eikä akateemista taustaa. Ihan yhtälailla kirjastontäti-Kirsit kuin etuuskäsittelijä-Eijat ottavat tauluunsa eikä uskalla erota kuin meikäläinenkin; kantahämäläinen mukakovis, mihin ei satu vaikka ampusitte.

Mulle toinen ihminen oli niin iso riippuvuus, että jätin erään suhteen aikana jopa itse saunakaljani juomatta jottei toinen joisi. Ja olen kuitenkin alkoholisti. Se kertoo paljon.
Siinä elämäntilanteessa läheisriippuvuus ajoi jopa alkoholismini ohi.

Enkä mä pelännyt sitä, että mies alkaisi riehumaan enkä saisi sitä asunnostani pihalle.
Vaan sitä, ettei se alkaisikaan ja lähtisi asunnostani pihalle.

Niin sairasta kuin se onkin, niin hylätyksitulemisen haava sai mut jopa jollain tavalla nauttimaan turpaanvedosta. Ihan mitä muuta vaan, kunhan et lähde tosta ovesta!
Sillä jos lähdet ja hylkäät, olen ihan sama. Ilman sua olen hälläväliä. Jos hylkäät, hylkään itsekin itseni! Painu vittuun ja älä jätä samassa lauseessa. Te tiedätte kyllä.

Eikä tässä ollut kyse rakkaudesta, ei sen kohteesta, ei siitä miehestä, ei suhteesta vaan pelkästään minusta ja mun sisäisestä lapsesta, jolla oli vittu hirvee hätä. Ihan hirveä hätä!

Ja voin kertoa tällä 2 vuoden ja 1 kuukauden raittiudella, että hätä sillä on välillä edelleen… Mutta onneksi mä tänään kuulen sen itkun… Ja onneksi tajuan pysyä kaukana parisuhteista. Toistaiseksi. Eikä sekään ymmärrys ihan ilmaiseksi tullut.

Tämä toimikoon eräänlaisena aivan helvetin sekavan tiiserinä sille, minne olen erittäin pitkäveteisesti ja sekavasanaisesti menossa. Koluamaan läheisriippuvuuteni eri kulmia. Erittäin lapsenkengissä, yksioikoisesti, ärsyyntyen, ymmärtäen ja hämmentyen.
Kiitos kun kuuntelitte. Mä lähden nyt pellolle.

Miss Maailmanloppu. 

LOPPU.