Kultapupu ja läskipersehuora. Päihteet päättävät, kumpana juopposi sinua pitää

Päihderiippuvaisen rinnalla eläminen paukuttaa vahvempaankin peltiin lommoja.

Kuulun Facessa varmaan jokaiseen ryhmään, mikä millään tavalla viittaa päihderiippuvuuteen. Jopa Päiväkännit-ryhmään.
Se jos mikä vasta viittaakin. Nimenomaan siihen riippuvuuden aktiiviseen osaan, you know.

Olen viimeaikoina viihtynyt eritoten alkoholistien läheisten ryhmissä ja miettinyt omaa rooliani päihdehuuruisessa menneisyydessäni. Sen lisäksi että olen itse vahingoittanut ja satuttanut, on sitä tullut lujaa omiinkin…

Nimittäin siinä missä itse olen aasto ööhön alkoholisti, on myönnettävä se, että olen ollut myös päihderiippuvaisen läheinen. Se kultapupumussukka, joka muuttuu sekunnissa läskipersehuoraksi, kun päihteet vaan niin päättävät. Tiedättekö mistä mä puhun?

Viimeisimmät menneet suhteeni olen solminut addiktien kanssa.
Yhteensä siinä vierähti seitsemän vuotta. Se on melkoinen aika istua yksin keskellä erämaata häkissä ja olla täysin sen armoilla, mitä arvaamaton luonto sanelee. Lähteekö nyt vai huomenna henki.
Siltä se tuntui. Siinä oppi ennustamaan säitä ja tuulia.

Suhteet sittemmin loppui. Yksi niistä joutui vankilaan, toinen pääsi laitokseen ja kolmas ei ehtinyt kumpaankaan. Hän kuoli… Tuttu tie kaikille heimolaisille.

Lopputulemat eivät tässä ole pääpointti vaan lähinnä se, mitä ennen vankilat-laitokset-kuolema -korttia on tapahtunut. Mitä todella tapahtui?
Se on semmoinen siimasotku mun sielussani, että tähän asti olen tumpannut sen vintille venaamaan parempaa hetkeä. Mun on pitänyt keskittää energiani lähinnä kurittamaan, opettamaan, raitistamaan ja rakastamaan itseäni. Siinäkin on hommaa. Helvetisti hommaa.

Viime aikojen tapahtumat toivat taas nämä menneisyyden möröt meidän olohuoneen pöydälle kyselemään, että joko käsitellään. Mähän haluisin sanoa, ettei tarvi käsitellä, koska ei paljon hetkauttanut.
Mutta kyllä hetkautti. Sairaan ihmisen kanssa seurustelu jättää jälkensä. Myös minuun, itsekin sairaaseen.

Se jättää ison loven luottamukseen ja tuo pari senttiä pituutta tuntosarviin. Hurisevaa pelkoa ihon alle ja hieman häpeätahroja surupuseroon.
Se koulii kelpaamattomuuden tunnetta ja kertoo vielä pitkän ajan jälkeenkin, ettet ole arvokas. Olet ruma, läski ja huora. Et kelpaa.

Kunnes taas sua tarvitaan. Silloin muutut takaisin kultapupumussukaksi. Silloin kelpaat.
Se saa pääsi niin pyörälle viheliäisillä, mutta täysin kirkkain silmin sepustetuilla valheillaan, että alat epäillä jo omaa järkeäsi.
Olet mielisairas, niin se sanoo. Alat uskoa itsekin siihen.

Voisin jatkaa tätä viikon. Kertoa karmeita tarinoita törkeistä sanoista ja hengenvaarallisista hyökkäyksistä. Niistä kaikista vääryyksistä, pettämisistä, toisista naisista, mustista silmistä, rikotuista asunnoista ja ryypätyistä sähkölaskurahoista.
Niistä puhkotuista lupauksista ja autonrenkaista.
Kauniista valheista ja karmeista totuuksista. Siitä sarjahylkäämisestä, mitä läheinen joutuu kokemaan jäädessään millon millekin minigrippipussille kakkoseksi.  Uskomattomasta julmuudesta, jota olen joutunut itsekin kokemaan.

Mutta miten helkkari se voi olla niin vaikeaa? Koen edelleen jossain selkäytimessäni olevani kantahämäläinen kovis eikä kantahämäläinen kovis mene lommoille, vaan sanoo ”eikö susta parempaan ole, lyö lujempaa”,  ja pyyhkii verta nenästään. Lyö ehkä takaisin. Sylkäisee ja sanoo suksi vittuun. Toisaalta huutaa mihin sä luulet meneväsi.
Ja väittää ettei mikään tunnu missään.

Mutta se ei ole totta. Kyllä mä lommoille menin. Menen edelleen.

Kaikki itseen kohdistuneet vääryydet oli jotenkin helpompi sietää, koska oli itse myös hirviö. Jotenkin sen voimin pystyi selittämään senkin, miksi jää vaikka pitäisi lähteä.
Sillä pystyi selittämään oman kyvyttömyyden. Oman rajattomuuden.
Ja toki mikä parhainta – oman juomisen.

Välillä tuntui, että oli pakko kostaa. Kostaa jopa varastoon. Koska kun sen kullan reppu kaikkoni fillarin selässä sinne sateiseen alamäkeen, ja kun tiesit, että taas tapahtuu jotain mikä saletisti sattuu, pystyit kaivamaan povarista pari omaa vääryyttä lohdutukseksi ja oikeuttaa toisen käytöksen sillä, että ”oonhan mäkin…”
Se helpotti, kun mikään muu ei enää helpottanut.
Sairasta. Ja sairashan mä olinkin.

Miksi mä sitten todellisuudessa jäin niihin suhteisiin? Miksen lähtenyt? Se on helvetin hyvä kysymys, mitä kuulin jokaisen suusta niinä vuosina. En kyennyt. Sittemmin se kysymys vaihtui siihen, miksen lopeta juomista. Niinpä. Molemmissa kyse ihan samasta. Riippuvuudesta. 

Tänään tajuan, mikset lähtenyt. Juopot eivät osaa olla yksin. Tarvitsin jonkun piirtämään itselleni ääriviivoja, jotta tunsin olevani olemassa. Ei sillä ollut väliä piirsikö joku niitä puukolla vai puuväreillä, kunhan piirsi.
Tätä on aika vaikea selittää. Niillekin, jotka ovat sen itse kokeneet, koska ihmisen on tosi hankala sitä tunnistaa itsessään. Se on sitä läheisriippuvuutta.

Joku muuten joskus sanoi, että jokainen mies jättää juopon naisen, mutta yksikään nainen ei jätä juoppoa miestä. Onkohan tässä perää?  Tulipahan vaan mieleen.
Mut ainakin jätettiin. Noin sata kertaa. Mutta mä en kaiketi saanut lähdettyä oikeasti kertaakaan. En, ennen kuin raitistuin. Silloin aloin löytää itse ääriviivani…

Tämä on niin laaja aihe, että voisin kirjoittaa kokonaisen romaanin siitä, muttei nyt ole sen aika… Pintaraapaisu riittääköön. Se riittää lähinnä mulle, jotta jaksan hyvin mielin jatkaa päivääni.  Vyyhti siis vintille ja tiks lukkoon, niinkuin lapsena oli tapana sanoa. Kyllä mä sen sieltä vielä joskus selvittelen. Elämä ei anna kaiketi muuta vaihtoehtoa eheytymiseen.

Ensi kerralla saan taas puhua kivemmista asioista. Anteeksiannosta ja ymmärryksestä, minkä olen oman alkoholismini kautta saanut. Siitä, miten elämää voi elää katkeroitumatta. Siitä, miten muistella kaikkia kumppaneitani lämmöllä ja rakkaudella. Siitä, miten voi oikeutuksen sijaan anoa itselleen armoa.
Mä tiedän, että heistäkin jokainen olisi valinnut toisin, jos olisi voinut.
Mutta heiltä ei kysytty.
Päihderiippuvuus ei kysele.

Nyt loskaiseen lokakuuhun ja nuttua tukkaan, jottei pää jäädy vaikka sydämestä vähän nyt kylmääkin. Kiitos kun kuuntelitte.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.