Kun toinen vaihtoehto oli oksennukseen tukehtuminen…

Jaa kaverilleTilaa Seura

Juovassa maailmassa puoli kiloa putsia tarkoittaa isoa kasaa vahvaa kamaa ja melko pitkää tuomiota. Tässä elämässä se tarkoittaa 500 päivää selvin päin, raittiina, puhtaana…Miten kukin sen haluaa sanailla.

Mulle tuli viikonloppuna se täyteen;  500 päivää vapautta! 

”Onks ollu vaikeeta?”, kuulen usein kysyttävän. On ja ei. Riippuu ihan millainen mun päivän kunto on kysymykseen vastatessa. Mutta kokonaiskuvaa katsellen ja entistä helvettiä miettien, tämä matka on lopun viimein ollut aika linnunmaitoa. Juominen se jumalauta vaikeeta oli.

 

Vuosikertaviinit Vuittonissa

Reilu 500 päivää sitten mä heräsin makkarin lattialta ilman kenkää, takki päällä ja laukku naaman edessä. Tarkastaakseni kellon, päivän ja vuoden, aloin kaivamaan luuriani Vuittonin uumenista. Siellä se lillui tallella. Tosin vatsan kautta kulkeneessa keskitäyteläisessä chileläisessä.

Tajuttuani todellisuuden, aloin tapani mukaan huutamaan, kuka helvetti on yrjönnyt mun laukkuuni?! 

Sitten kuulin tapahtumat yöltä. 

En ollut pelkästään yrjönnyt laukkuuni, vaan myös nukkuessa suuhuni ja meinannut vetää koko satsin hengityselimistä alas. Se teko olisi saatellut minut, nahkatakkisen työssäkäyvän vuiottonimuijan niistä kirkkaimmista porteista sisälle. Olisin tukehtunut omaan oksennukseen 34-vuotiaana. 

Onneksi kaverini ehti paikalle, kaapi suuni tyhjäksi ja käänsi kylkiasentoon. Muuten en välttämättä kirjoittelisi täältä punamultatalon  suuresta tupakeittiöstä kenellekään yhtään mitään.

 

”Varo mitä toivot, voit saada sen mitä tarvit”

Viidessäsadassa päivässä on tapahtunut v#tusti! Käsittämättömästi. Vähän jotenkin jopa hävettävän paljon hyvää, mitä on toisinaan vaikea ottaa vastaan. Taustalla kun kummittelee vieläkin se oma arvottomuuden tunne, mikä kuiskii, etten ole ansainnut kuin turpaani.  ”Hymyileppä kerran, niin sulta viedään kaikki pois”, se sähisee ja mä koitan rimpuilla vastaan. Onnellisuuteen tottuminen vie aikaa, jos sielu on ollut pitkään viritettynä taisteluvaihteelle.

Melkein kaikki haaveeni, mitä leikkasin ja liimasin kuntoutuksessa unelmakarttaani, alkaa jollain tapaa näkyä nykyisyydessäni.

Tuon kartan olen kadottanut, mutta muistan mitä siihen laitoin. Keskiössä komeili Avotakasta saksittu maatalo navettarakennuksineen. Seuraavasta lehdestä leikkasin sinne pihaan kanoja, kaksi koiraa ja mustan maasturin. 

Jostain löysin Pirkko Saision kasvot. Ne saivat edustaa unelmaani kirjoittamisesta. Niin ja Jaajon naaman liimasin täsmentämään,  että mieskin olisi ihan mukava. 

Syystä tai toisesta, olin leikannut karttaan mukaan myös viinipullon (?!). En todellakaan tiedä miksi. Kai siis ajatuksena, että haluan siitä eroon… Mutta päihteen merkitys kartassa selvisi sitten myöhemmin.

Alakulmaan olin liimannut kaksi katketakseen nauravaa naista. Toinen oli nuori aikuinen. Toinen harmaita kasvattava ja naururyppyinen.  Se otos sai kuvata tulevaisuuttani äitinä. Millainen mutsi minä oikeasti olin. Millainen halusin tulevaisuudessa olla. Mutta jälkikäteen mietittynä, se kuvasi minua myös tyttärenä. Olin hoitanut molempia rooleja holtittoman huonosti. 

Keskellä kuvaa oli kameli. Se olin minä. Enkä todellakaan tiedä, miksi olin valinnut omakuvakseni kamelin. Se kuvasi vain sitä, miten pihalla olin, paljon join ja kuinka vähän enää tunsin itseäni. Siltä se tuntui. Olin muuttunut aivan kummalliseksi nisäkkääksi.

500 päivää myöhemmin

Tein tuon kartan tammikuun ekalla viikolla 2018 ja nyt eletään toukokuun loppua 2019.

Asun punaisessa maalaistalossa pellon laidalla. Pihaa koristaa navetta, kaksi koiraa ja se musta maasturi. Kanalakin on tuloillaan. 

Pirkko Saision pärstä on muuttunut plokiksi ja se kummallinen viinipullo kartassa päihdealan ammattitutkinnoksi. Suunta on ainakin valmis, ei muuta kun sivakoimaan.

Ja sitten se Jaajo… Haaveilin, mutta samaan aikaan hautasin ajatuksia uudesta parisuhteesta. Mietin, etten enää ikinä löytäisi ketään, koska kriteerini olivat raittiiseen päähän melko kummallisia (jos niitä juovana aikana ei ollut lainkaan). 

Ajattelin, että haluan miehen, joka on samaan aikaan tatuoitu taisteluhelikopteri ja Jumalaan uskova raittiin aatteen mies. Semmoinen, joka ei mene pöydän alle piiloon, jos tiukka paikka tulee, muttei myöskään järjestele niitä tiukkoja paikkoja jatkuvasti kotioville. Koirista pitäisi digata, hyvännäköisyys olisi  plussaa ja papukaijamerkin saisi siitä, että painaisi yli satkun. Tai ainakin jaksaisi kantaa mua, jos katkoisin marjametsässä jalkani. Rikas ei tarvisi olla, mutta töissä pitäisi käydä. Hermot olisi hyvä olla mallia lobotominen ja menneisyys miedosti rosoinen. Mun kanssa ei varmaan muuten pärjäisi. Josko silloinkaan. 

Lopulta mä  suttasin mielessäni kaikki nuo tyhmät kriteerit ja toivoin ainoastaan, että ihan miten vaan, KUNHAN  elämääni EI astele enää yksikään kantahämäläinen kaulatatuoitu pantajalkavanki ja piste.

Ja miten kävikään. Joskus kannattaa varoa mitä toivoo, voi meinaan saada sen mitä tarvitsee. Eiku..?

Muutin viikonloppuna avoliittoon. Eikä siitä sen enempää. Oon häpi <3

Riippuvuuksista vapaa hirvi

Unelmakartan ulkopuoleltakin on tullut rutkasti hyviä asioita. Palautuneet luottotiedot ja luottokortti toivottivat mut takaisin tavalliseen elämään, kiitos niistä.

Lopetin tupakoinninkin. Kai niin saa sanoa, vaikka vasta alkutaivalta tallataan? Eräs heimoneuvostolainen muuten kertoi, että röökistä irtirimpuilleiden raittiuskin kestää kuulemma paremmin kuin polttajien. Tiedä sitten… Haluan uskoa häntä.  Niin ja kahvi alkaa maistua pahemmalta kun ei polta, joten alan kuin varkain muuttua teenjuojaksi. Riippuvuuksista vapaata minää kohti siis! Vai voiks teehenkin jäädä jumiin?

Liikuntakin on muuten pikkuhiljaa taas alkanut maistua muulta kuin puulta ja hienoiset haaveet puolikkaan taittamisesta alkaa pilkahdella mielessä. Nyt kun keuhkotkaan ei enää valu tervaa ja elopainoa on kymppi vähemmän, se voisi olla mahdollistakin. (Raittius on muuten pirun tehokas dieetti!)

Roolini äitinä sekä tyttärenä, mutta toki myös ystävänä että läheisänä, on niin laaja, etten  ala sitä tässä enempää levittelemään. Mutta tänään asiat ovat tosi hyvin <3 ja eilistäkin pystyy pohtimaan jo armollisemmin… Ihan vielä ei olla kauppalappuasteella (eli tilanteessa jossa kipeistä asioista pystyy puhumaan samalla tunnevolymella kuin kauppalapusta) mutta hyvän matkaa menossa sitä kohti.

Olen kuulemma löytänyt myös psykologisen itseni, eräs asiaan vihkiytynyt viisas ihminen sanoi taannoin.  Sitähän se kai on, kun katkennut yhteys omaan minään alkaa rakentua uudelleen. Eikä tähän kaikkeen mennytkään vuosia, kuten korkkia kiinni kiertäessäni kuvittelin. Viisisataa vaivaista päivää ja elämäni on aivan ylösalaisen entiseen verraten. Hiton hyvä niin. 

Nyt mä alan tunnistamaan jo hieman sitä, kuka minä ihan oikeasti olen. Enkä mä ole kameli, en.  Mä olen hirvi. Perkele. Ja hirvet ovat hienoja eläimiä!

Tänään on kivaa olla minä.

 

 Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X