Olympialaiset oman pään sisällä

Jaa kaverilleTilaa Seura

Luin taannoin tarinan eräästä urheilijasta, joka kertoi kilpailevansa ainoastaan painoja vastaan ja iloitsevansa ennemminkin omasta enkastaan — ei niinkään vastustajansa voittamisesta.
”Sinä vastaan rauta, sitä painonnosto on”, hän tiivisti oman lajinsa ydinajatuksen. 

Mua alkoi huvittamaan. 

Miksi tämä on mulle tosi vaikea asia ymmärtää? Miksi kilpailla, jos ei halua voittaa? Onko todella ihmisiä, jotka eivät halua voittaa? Voiko voitontahto myös invalidisoida kyvyn kilpailla? Häviämisenpelko estää yrittämästä?

Kyllä voi. Niin on tainnut käydä ainakin mulle. 

Mä en ole koskaan harrastanut mitään lajia kilpatasolla ja olen siitä katkera. En tiedä kenelle, mutta koitan tämän aamun aikana keksiä syyllisen. Äiti ja iskä varmaan ottaa vastuun tästäkin.  (Välillä on kiitollista olla katkera vanhemmilleen, koska silloin tuntee itsensä hetken teiniksi.) 

Se, etten ole kilpaillut, ei tarkoita, ettenkö olisi kilpailuhenkinen. Etenkin asioissa, missä mulla on mahdollisuus voittaa. Kyllä mä kai olen. Eikä mua kiinnosta kenet voitan, jos voitan, vaikken voittaisi edes itseäni siinä tilanteessa.
Jotenkin noloa, mutta totta.

Saattaisin lähteä satkun sileille eskari-ikäisen kanssa ja tuulettaa maalissa voittoani ihan tosissaan. Varma voitto ilman isoja ponnisteluja on ollut aina mun heikko kohta, ja siksi junnaan toisinaan suossa kaiken kehitykseni kanssa.
Häviämisenpelko taasen on estänyt mua yrittämästä eteenpäin, vaikka olisin salaa vähän uskonutkin itseeni. Nurinkurista. 

On mulla siis hieman kilpailuviettiä, myönnän.
Eikö sitä ole kaikilla? Edes hieman?
Tosin kilpailuvietti ja voitonnälkä ovat varmaankin eri asia. 

 

 

Mun voitonnälkä ei ole kyllä mitään verrattuna mun muun perheeni nälkään. Etenkin isäni, joka ei todellakaan tajua hölkäsen pöläystä ”kilpailusta itseään vastaan”.
Faija pitää sellaista ajatusta hölynpölynä. 

Faijan nälkä on niin suuri, että hän muuttuu lähes häikäilemättömäksi voittoa havitellessaan. Muistan, miten faija huijasi mua Kimblessäkin, kun olin vasta kolme, ja myöhemmin murjoi mikroautoradalla mutkassa mut niin pihalle, etten tiennyt seuraavaan tuntiin mitä vuotta eletään. ”Mitäs tulit eteen?”, se tokaisi, kun kaivoin itseäni rengasvallista esille.

Jo lapsena isäni voiteli legendaarisen pöytälätkäpelin vivut voilevilla, jottei vastustaja saanut niistä kunnon otetta. Hän väänsi salaa ilmukan kiikaritähtäintä vasemmalle ja vittuili, kun kukaan muu ei osunut lähellekään maalitaulua. Ja kun kyseessä oli mikä tahansa höntsäjoukkuelaji, niin faija aloitti jakojen tekemisen jo viikkoa ennen virallista hetkeä varmistuakseen, että pelaa varmasti voittavalla puolelle. Ja tekee sitä edelleen.

Faijaani voisi siis todellakin kuvailla capslocki päällä ja huutomerkki perässä termillä KILPAILUHENKINEN!  Tämä kilpailuvietti ei pysy pelkästään perinteisillä pelikentillä, vaan se on jalostunut jokaiseen elämän osa-alueeseen.
Isäni näkee kaiken arjessa jonkinlaisena otteluna.

Välillä kun vaikkapa starttaamme samaan aikaa keskustassa autot ja sovimme, että näemme mökillä, saan perillä kuulla hävinneeni.
En tosin lähtiessä edes tiennyt kilpailleeni? 

Laji kun laji, kaikki on voitettava. Ja jos tosiaan lajeja ei löydy, niitä keksitään.
Isäni pää on kuin olympiakylä, kaikessa on mittelöitävä ja hänellä
 on alati joku skaba käynnissä ympäröivän maailman kanssa. Ilman että muut edes tietävät siitä.

Sinäkin olet saattanut hävitä hänelle K-kaupassa banaaninpunnituskilpailun. Olit hitaampi. Etkö muka huomannut? Tai kauppakeskuksen rullaportaissa kävelykisan. Faija voitti senkin. Sä olet ehkä hävinnyt myös seisovassa pöydässä syömis- tai syömättäjättämiskilpailun, kylpylässä pituussukelluskilpailun ja saunassakin luovutit löylyissä ennen häntä. Sinä hävisit, ettäs tiedät! 

Lenkkipoluthan on pahimpia. Faija ottaa henkilökohtaisena loukkauksena jokaisen ohituksen, vaikka ohittaja olisi kuka.
Gebreselassiekin alkaisi Apparalla tahallaan laahustamaan mielummin kuin menisi isäni ohi, koska kukaan ei jaksa kuunnella sitä kiukkua, mikä isäni häviämisestä seuraa.

Jo edesmennyt Jokke-pappanikin oli sanonut sedälleni skidinä, että anna sen yhden voittaa, kun ei viitisisi joka viikko ostaa uusia urheiluvälineitä.
Faija rikkoi ne aina hävitessään.

Meidän perheessähän on myös syöty vino pino pelikortteja, vedetty sormikoukkua nivelrikon uhalla, koitettu petanki-kisan jälkeen hukuttautua Intian valtamereeen, sytytetty takka mölkkyillä ja rikottu jäähallillinen mailoja sekä ihmissuhteita. 

Isäni oli kerran vuoden puhumatta parhaalle kaverilleen erään h e l v e t i n leikkimielisen pesispelin jälkeen. Se siis oli ihan kaikkea muuta kuin leikkimielinen. Aikuiset huusivat ja lapset itkivät.  Ja sai siinä joku neuvomaan tullut sivullinenkin siipeensä haistattelujen muodossa. Mukavaa sunnuntaipuuhaa Tuomelan kentällä.
Ne pelit loppuivat siihen.

Veljeni on oma lukunsa, eikä kovin hääppöinen häviäjä hänkään. Voisin kertoa tuhat ja yksi tarinaa hänen voitonhulludestaan, mutta mun pitää tänään tehdä vielä jotain muutakin kuin kirjoittaa.
Palataan siis faijaan.
Faijahan alkoi kohdistamaan omaa kisavimmaansa veljeeni, heti kun broidi oppi konttamaan. Veljeni oli varmaan Katuman kovin konttaajakin, jos isältä kysytään. Sekin oli kilpailu, mihin kukaan muu ei tiennyt osallistuvansa, mutta faijan silmä on tällaisissa asioissa tarkka.

Meillä on myös fyysisiä ominaisuuksia, joissa olemme isäni mukaan voittamattomia. Kuten Isoin Pää-kilpailu. Kuulitte oikein. Lähtökohtaisestihan voisi luulla, että vituttaisi omistaa tällainen jättipää, mutta isä on saanut senkin kuulostamaan jotenkin saavutukselta, mistä voi olla huoletta ylpeä.

Muistan hänen myös kehuskelleen veljensä voittaneen Kanta-Hämeen keskussairaalan Suuripäisin vauva -kilpailun joskus 60-luvulla.
Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta faija voi kertoa asioita totena, jotka hänen mielestään voisivat pitää paikkaansa.

Niin ja jos ihminen ei ole ”Imukuppi”, eli syntynyt imukuppisynnytyksellä, hän ei ole tavallaan mitään. Tämä on tärkeä titteli ihmisyydessä. Sanomattakin siis selvää, että isäni on itse Imukuppi.

Niinpä. Mä oon kyllä ajat sitten jo tajunnut, ettei tässä ole mitään jiitä, mutta nyökyttelen vaan. Pääsee helpommalla. 

Tätä miettiessäni muistuu myös muuan kerta, kun isältäni kysyttiin, mikä on hänen elämänsä hienoin hetki. Sekuntiakaan miettimättä faija vastasi:

– Ehdottomasti se, kun poikani teki pilkusta Cumulus-turnauksessa voittomaalin!

Tämä hämmensi kuuntelijoita, jotka tiesivät isäni muun muassa menneen kihloihin, naimisiin, saaneen kaksi lasta, pitkävetovoiton ja kiertäneen maapallon kuudesti.
Mutta ei. Mikään hetki ei mene sen 90-lukulaisen junnuturnauksen loppuhuipennuksen ohi. Faija ja voitokas futishetki. Se hänelle suotakoon.

 

 

Ikä ei ole laannuttanut kilpailuviettiä lainkaan, mutta skabat ovat muuttanut muotoaan.  Siinä missä minä jouduin alakoululaisena vastailemaan loputtomiin kysymyksiin kavereideni faijoista, niiden autoista, ja siitä kuinka monta telkkaa kenenkin kotona on, saa tyttäreni vuorostaan vastailla nyt kysymyksiin.

– Pappa on ihan hassu kun se kyselee aina, että millaisia pappoja mun kavereilla on? Kaikkee että käyttääks ne farkkuja ja voittasko meidän pappa ne juoksukisoissa..? 

Niinpä.

Tyttärenikin tajuaa, ettei papan jutuissa ole mitään jiitä, ja hänkin tietää, että helpommalla pääsee kun vaan vastailee. Vaikka jotain sinne päin.

Lapselleni on muutenkin suodattunut hieman terveempi tapa kilpailemiseen kuin meille muille. Sen kun menee ja tekee, se on tärkeintä. Ei niinkään tähteys tai voitto.
Eikä hän taida pelätä häviämistäkään ihan yhtä paljon kuin minä.
Häviäminenhän tekee kuulkaa välillä helvetin hyvää.

 

 

Palatakseni alun ajatukseen itsensä kanssa kilpailemisesta, niin kyllä mä hoksaan tolkun mikä siinä piilee. Etenkin kun olen kolmekutonen mummojumppaaja ja vaikka tekisin kaikki maailman kevätjuhlaliikkeet, niin musta ei enää tulee minkään urheilun saralla voittajaa. Voin voittaa vain itseni.

Pakko kyllä myöntää, että katsellessani nyrkkeilysalilla nuoria huitojia, tunnen kuinka haikeus kaihertaa rintakehää.
Miksen mä silloin esiteininä ottanut koppia tästä lajista ja tullut aminiksi ja evaksi?
Otin sen sijaan koppia kolmospullosta ja tulinkin alkoholistiksi.
Olin molemmissa hyvä, mutta väärä laji vei mennessään. 

Eilen kun koitin vajavaisella tekniikalla lyödä oikeeta suoraa ja vasenta koukkua liian nopeasti liikkuviin pistehanskoihin, vitutti enää vähän.
Ehkä sitä voi ajatella, että ainakin olen voittanut itseni.
Uskallan olla ihan paska ja tehdä silti. Siinäkin on ideaa.

Ja jos oma voitonhimo kasvaa sietämättömäksi, niin ainahan mä voin tehdä papat. Pyytää tyttäreni tekemään myyräntyötä kaveriporukassaan ja selvittämään, että kuinkahan lujaa hänen luokkakavereiden mutsit mahdollisesti lyökään…?
Josko siinä skabassa saisin paikan joltain palkintopallilta pääni sisäisissä olympialaisissa.

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X