Osa-aikaisen kookosvesimuijan pirtelökriisi; kun laihtarin loppu olikin lihominen

Syksy saa ihmiset terveyssekoamaan. Smuutikone. Siitä se mulla lähti. 

Mä olen ollut aina huono syömään ja yllätysyllätys (!) ihan helvetin hyvä juomaan. Juominen on ehdottomasti mun juttu.
Syöminen on jotenkin… Työlästä? Hidasta? Haastavaakin!

Joutuu pilkkomaan, paloittelemaan, pureskelemaan ja odottamaan, että kaikki suussa on tarpeeksi pientä nieltäväksi. Juodessa ei tarvi kuin niellä. 

Sitä paitsi mä en vieläkään osaa syödä veitsellä ja haarukalla. Tai vähintään ne on väärinpäin mun käsissä, mistä ravintola-alan rautarouva eli äitini jaksaa aina marmattaa. 

Syöminen on siksikin perseestä, että kaikki terveellinen on pahanmakuista. 

Olen elänyt suurimman osan elämästäni euron juustoilla, Popinon pitsalla, Pätkiksillä ja Pantterikarkeilla. Limuksi sentään valitsen lightiä, jotta saisin myös aspartaamimyrkytyksen hieman aiemmin kuin muut sydän- ja verisuonitauteihin sairastuvat ikätoverini. 

Ruokaympyräni on kuin kauhuelokuvasta. 

Olen kävelevä hiilarilinko. Se kuuluisa laihaläski. Eikä mua se ulkonäkö haittaa. Viihdyn hyvin näinkin. Mutta olo voisi olla parempi.

Ja pakko myöntää; kyllä mua vaan tuppaa väsyttämään joka välissä. Vedän varttitirsoja kuin vanhat ihmiset, että jaksan jatkaa päivän askareita. Se harmittaa paljon enemmän kuin selkään kiivennyt hanurini. Sitä paitsi tällä E-koodimäärällä muumioidun elävältä ennen viittäkymmentä ikävuotta, ellen tee asialle jotain.

AUTA AMNESTY, EN HALUA AAMUPALAA! 

Terveellisesti syömisessä eka ongelmahan on nimenomaan syöminen. 

Mietin, että miten helkkarissa pystyisin noudattamaan mitään, edes hieman järkevää ruokavaliota, koska en tykkää syödä.
Aamupalaa alas yrittäessä mun tekee mieli soittaa Amnestyyn ja vaatia itselleni ihmisoikeuksia. Se on niin kidutusta. 

Eikä ne muutkaan ateriat yhtään sen paremmin putoa, mutta syödä on pakko, että elää. 

Ja silloin kun on pakko syödä, syön mielummin siipiä Texas Pete-kastikeessa kuin keitettyä nurmikkoa ja sadevettä. Tai jos vaihtoehto on keitetty nurmikko, pystyn heittämällä olemaan myös syömättä. 

Röökiä, kahvia ja laittikokista. Niillä pärjää vaikka iltakuuteen ja jos sitten vetää pitsan, noin 1200 kaloria, jää silti miinukselle. 

Tällä ruokavaliolla ei sinällään liho, muttei kyllä varmaan kovin kauaa elä?

KOHTUUS TAAS KATEISSA

Ongelmani oli siis todellinen, kunnes eräänä kauniina päivänä rakas kotibodaripuolisoni toi kotiin ratkaisun. Smoothiekoneen aka blenderin. Siinä on neljä tuoppia ja pikkuruinen vihannesgiljotiini. Sillä voi sekoittaa mitä vaan mössöksi sekunnissa.

– Jos et kerta pysty syömään, niin nyt aletaan sitten juomaan! mieheni tokaisi päättäväisesti ja ojensi yhden mukeista mulle. 

Olin aluksi tosi arka ja epäileväinen.
Laitoin mukiin mustikoita ja jogurttia ja silti kelasin, että tuotos tulee olemaan kuitenkin kuin lehman oksennus. (Millä matikalla muka?) 

Pikkuhiljaa kuitenkin uskaltauduin eteenpäin. 

Tumppasin mukaan mangoa, porkkanaa ja banaania. Sitten aloin innostua ananaksesta, hunajasta ja kaiken maailman siemenistä. Edelleen uppoaa!
Lusikoin laariin avokadoa, turkkijugua, tilkan messuilta ostettua hunajaa ja lisää supersiemeniä. Kookosta, marjoja, öljyjä, hiutaleita ja munia. Nam nam nam!
Kone hurrasi ja mieli kehräsi.

Olin umpirakastunut tohon taikakaluun ja tajusin, etten ehkä syö enää ikinä. Suunnittelin poistavani hampaanikin, kun en enää kerta niitä tarvi!

Ihanaa! Terveellistä! Varmaan laihduttavaa ja lihaksia kasvattavaa, nuorentavaa ja lähimuistia parantavaa. Täydellistä.

Koin hetken olevani vähän parempi ihminen kuin muut ja mulkoilin Mäkin autokaistaa erittäin itseriittoisesti. Nuokin pyh ja ajoin ohi. 

Muutaman viikon smuutierallin jälkeen kaivoin vaa-an vanhan lipaston alta ja kapusin katsomaan, kuinkahan paljon ehtaa fädiä olisi mahdollisesti musta sulanut? 

Veikkasin ainakin viittä kiloa, vaikka vatsa oli kieltämättä vähän turpea. 

Ja kyllä! Viisi oli oikein.

Ainoa vaan, että sen verran oli tullut lisää mitä piti tavallaan pudota?! Eli jos tosi masentavasti ajattelee, niin olin lihonnut kymmenen kiloa. Tosin ei tommostakaan matikkaa ole, mutta kuitenkin! 

Viisi hiton kiloa lisää vaikka olin syönyt kuin leppäkerttu!

Ei muuta kun veeveevee piste laskekaajokumunkalorit piste komiin ja syöttään sinne kaikki juomani ainesosat arvioidulla tarkkuudella.
Ja tadaa sekä tittidii!
Karu totuus kävi silmille kuin sinappikaasu Toisessa Maailmansodassa: mun parissa pirtelössä oli enemmän energiaa kuin pitsassa? Voi ny vittu!

Tuijotin hetken tyhjyyteen ja kelasin etten kerro tästä kenellekään. Heti aamulla alan dieetille, mikä on toiminut mulle aina parhaiten: 

Litra mustaa kahvia ja märkä tuhkakuppi.
Lounaaksi kokista ja pulla.
Välipalaksi lisää kahvia ja jäätelö, niin illalla voi sitten syödä kottikärryllisen noutoruokaa ja nukahtaa oman mahansa viereen. Ja silti jään miinuskaloreille enkä liho.

Toisaalta taas. Kiloistako tämä elämä yhtäkkiä on kiinni? Jäin punnitsemaan ruumiini lisäksi myös muita puolia.

Olen kyllä hymyillyt huomattavan paljon enemmän edellisviikkoina.
Polttanut paljon vähemmän ja urheillutkin.
Leikannut työpäivän päätteeksi hehtaarin nurmikkoa ja nauranut samalla.
Nukkunut hyvin.
Juonut vähemmän kahvia ja enemmän vettä.
Ajatuskin on ollut kirkkaampi.
Olen puolison vihaamisen sijaan osannut rakastaakin.
Olen ollut itseeni tyytyväinen.
Siitähän se kaikki lähtee.

Ja kun kerta tykkään olla mä, niin voisi ajatella että tämähän on pelkkää plussaa. Nyt mua on viisi (tai laskutavasta riippuen 10) kiloa telluksella enemmän.
Tästähän pitäisi olla tyytyväinen?

Löin läppärini kiinni ja lakkasin laskemasta kaloreita. Vaa-an potkaisin piirongin alle, mutta smuutikone sai jäädä sijoilleen. Päätin ottaa terveellisiä elämäntapoja vanhojen sekaan vähän maltillisemmin ja söin pari palaa Fazerinaa. Lähdin hölkälle ja illalla surrutin mustikkasmuutien. Kaikkea ei tarvi tehdä sata lasissa ja ilman armoa.
Joskus sinne päinkin riittää. 

Viikon päästä smuutikuurin lopettamisesta seisahdin vaa-alle. Olin syönyt liki mitä halunnut, mutta tolkun kanssa. Painoin taas kuten ennenkin, 65 kiloa. Olo oli tosin paljon parempi. 

Pitää olle itselleen kiva, ajattelin, ja annoin ajatuksistani tilaa muullekin kuin ruokavaliolle.

Mä oon osa-aikainen pirtelönimijä ja ihan vähän kookosvesimuija. Se riittäköön…

Miss Maailmanloppu

LOPPU.