(Päivitetty: )
Teksti:
Janita Hirvihuhta

Tuleekohan musta isona juoppo? Mietin sitä muistaakseni ensi kertaa jo teininä.  Vitsillä muka, mutta aavistin, että tässä on oikeasti jotain hämärää…

Elämäni oli muuttunut ensikännistä lähtien perjantain palvomiseksi ja pussikaljoittelun suunnitteluksi. Päihde oli alkanut pyörittämään ajatusta. Milloin, missä ja kenen kanssa? Muuta ei enää meinannut mahtua. Viinanpiru otti heti hentoisen otteen tukastani ja alkoi päättämään puolestani.

Mietin murheellisena minne oli kadonnut se viaton vapaudentunne, kun purkkarit hiekkaa rahisten juostiin koulun jälkeen Makuparatiisiin hakemaan pehmikset, ja oli ihan parasta vain siksi, että oli perjantai. Ja vähän siksi, että seuraavana päivänä saatiin saunan jälkeen katsoa Ruusun aikaa, ellei faija varastanut kaukosäädintä ja kääntänyt Lauantaitansseille. Sitä tapahtui tosin aika harvoin, sillä faijalla oli yleensä ihan omat lauantaitanssit kaupungilla.

Pitkän matkaa menin muki kädessä kuten muutkin, mutta kestin viinaa kuin viikingit enkä kärsinyt koskaan krapuloista. Arki alkoi jo tuolloin olemaan tiskivedenväristä ahdinkoa ja ilo kaikesta viinattomasta puuttui.

Pääsin peruskoulusta kiitettävin arvosanoin ja sen jälkeen missään tekemisissäni ei enää ollut mitään kiitettävää.  Koulut, kodit, kaupungit, työpaikat ja parisuhteet vaihtuivat tiuhaan. Niin tiuhaan, että seurustelukumppaneillani voi heittämällä mennä laiva on lastattu- peliä.

Etsin alati elämääni itseni ulkopuolelta. Luulin, että kun vaan saisin tuon asunnon tai miehen, enemmän rahaa tai painoa pois, ongelmani ratkeaisivat. Ulkoistin onneni muiden vastuulle ja varmistin, että minulla oli aina vierellä joku, joka rakastaisi minua. Itse kun en siihen kyennyt.

Tein, hain ja sain ihan mitä vain, sielunmaisemani huusi silkkaa tyhjyyttä.

Pystyin pidättäytymään päihteistä aina joitain toveja, eikä tahti alkuun ollut silmiinpistävän tiuha. Ainakaan niihin silmiin, joilla olin sosiaalisesti itseni ympäröinyt. Tykättiin kaikki juhlia. Tajusin kyllä jo varhain, että olin aina ensimmäinen joka viittasi, kun kysyttiin juomaanlähtijöitä ja usein viimeinen, joka hampaat irvessä suostui uskomaan, että pilkku tuli jo. ( Jos toilailuilta, tappeluilta ja pöydillätanssimisilta pilkkuun asti ikinä baarissa sain olla.)

Hoidin nippa nappa velvollisuuksiani ja olin alati väsynyt. Vertasinkin elämääni eräänlaiseen juoksukilpailuun, missä juoksen urheilukenttää ympäri terveiden ihmisten kanssa ja kummeksun, kuinka helvetissä he kykenevät tuohon  tuupertumatta. En ymmärtänyt lainkaan, että vedän perässäni painavaa kivirekeä.

Jotenkin selviydyin suurimmista vastuista, mutta korttitaloon tuuli jo lujaa. Asioita jäi hoitamatta ja usein niitä alettiin hoitamaan vasta sitten, kun paskat oli jo housussa. Taloudellisesti olin aivan toivoton tapaus. Oli kyllä hetkiä, jolloin tienasin ihan kivasti. Oli myös hetkiä, kun elin köyhyysrajan alapuolella. Jälkikäteen mietittynä, noilla hetkillä ei ollut mitään eroa. Kaikki rahat juhlittiin -paljot ja vähät. Olo oli aina sama. Typötyhjä.

Piti menettää perhe, kaksi työpaikkaa, luottotiedot, puhdas rikosrekisteri ja mielenterveys. Enkä vieläkään ajatellut, että vika voisi olla viinassa. Selitin mustan valkoiseksi ja takaisin, ihan miten tarve vaan vaati. Kaikki muut näkivät kyllä, minne tieni on johtamassa, mutta itsepintaisesti pidin kiinni pullosta.

Kun kolmekymppiä tuli täyteen, asiat alkoivat muuttua. Ei vieläkään omani, mutta ystävieni. Menetin kertaheitolla toisen kasan kavereita. Ekan erän olin juonut muutamaa vuotta aiemmin. Nyt aloin  todenteolla hätääntyä. Kaksi rakasta ryyppykaveriani karkasivat kuntoutukseen, muutama kuoli, moni muutti paikkakunnalta ja kaksi heistä ulkomaille asti. Lopulta viimeinenkin lähti vankilaan. Olin yksin. Siinä tilassa, mitä olin koittanut kaljatuopin turvin teinistä asti vältellä. Ihan yksin. Siitä alkoi oma totaalinen terminaalivaiheeni, josta kerron varmasti moneen kertaan vielä myöhemmin.

 

Viinipiilosta ja pullonpalautusautomaatteja

Millaisia asioita sitten panin merkille, vaikken vieläkään ollut valmis luopumaan pullosta. Mitkä olivat niitä hetkiä, kun vääjämättäkään en voinut välttää enää ajatusta, että toimin aivan kuten kunnon juoppo.

Ensimmäisenä tulee mieleen juomisen määrällinen sekä ajallinen lisääntyminen. Aloin juoda arkisin, aloitin aina vaan aiemmin ja Alkosta tarttui pullon sijaan tonkka mukaan. Ja ihan toden totta, selittelin sen ostamista vanhalla kunnon juomarikliseellä ”eihän se pilalle mene”.

Toisena tajusin, että se tonkka ei saanut enää tilaa olohuoneen pöydältä, vaan siirtyi salaisuudeksi sen alle. Jossain kohtaa sekään ei riittänyt, vaan piilotin pönikän pois silmistäni jääkaapin päälle. Sieltä kävin sitten horjahdellen lorottelemassa täytettä mukiin viinin roiskuessa pitkin naamaani ja valuttaen violetteja viiruja jääkaapin oveen. Hauskinta tässä juopolle tyypillisessä pullonpiilotusleikissä oli se, että piilotin niitä ihan vain itseltäni. Olin yksin kotona.

Kauppaan meneminen muuttui kiusalliseksi. Kiertelin kaikki kummallisimmatkin syrjäkylän siwat huppu päässä ja puhelimeen puhuen, jotten vahingossakaan joutuisi kaljalava kädessä törmäämään tuttuihin. Pelkäsin myös myyjiä, paitsi yhtä virolaisnaista, joka ei puhunut minulle koskaan sanaakaan. Sain ostettua kaljani kaikessa hiljaisuudessa. Meillä saattoi olla sama salaisuus.

Kännykkä muuttui käsikranaatiksi. En kertakaikkiaan uskaltanut katsoa sitä ennen kuin olin saanut olotilaani taivutettua edes vähän voiton puolelle. Mitä syvemmälle menin, sitä mielistelevämmäksi ja ”iloisemmaksi” muutuin. Kaikki on ihan hyvin, piti kusettaa, vaikkakaan se ei mennyt enää edes itselleni läpi.

Muistan myös kuuklettaneeni ”kuinka meikata juomisen jäljet kasvoilta” ja silloin mutisseeni, että vain juopot toimivat näin.

Pahimpina pidin kuitenkin niitä pullonpalautuspeijaisia, kun häpeää hikoillen koitit kammeta kaupan läpi automaatille ja mietit, että raahaisit melkein mielummin ruumista siinä säkissä kuin tuhottuja tölkkejä. Niinä hetkinä se sairaus konkretisoitui kaikille aisteille aiheuttaen voimakkaita yökkäysrefleksejä. Joka kerta hylsyjä latoessani vannoin, että ei enää koskaan. Ja kohta taas kaupasta tarttui pari (12) iltabisseä mukaan.

Näiden kaikkien lisäksi toimin monella muullakin tapaa oppikirjamaisen alkoholistisesti. Muistin eristäytyä yksin kotiin, puhuin mahdottomasti täyttä paskaa, heräsin 3:20 kauhukohtauksiin, sain rytmihäiriöitä, paniikkikohtauksia, levottomat jalat, masennuksen ja mahdottomasti kaikkea muuta kaupanpäällistä, mitä taudinkuvaan kuuluu.

Onneksi nuo kaksi kaveriani kävivät kuntoutuksen ja raitistuivat. He näyttivät, että se on oikeasti mahdollista. Että pullon toisellakin puolella on elämää. ”Ennenkuulumattoman hyvää elämää” tavataan kertoa. Totta se onkin.

Ajatella, että tänä päivänä olen iloinen ihan vain siitäkin, että paska on kiinteää ja se tulee pönttöön. Paljon se ei vaadi.

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X