Ruuhkaa joulupöydässä ja viimeisen mantelin metsästäjä

Feispuukki on ilmoittanut mulle kuluvan kuukauden aikana useammasta kihlauksesta ja muutama tuttu morsiankin on päässyt heittämään kimppunsa.
Mä olen joskus saanut moisesta kopin, mutten koskaan päässyt naimisiin.
En edes kihloihin. Ja voi kuinka monta koittajaa tossa on ollut.

Muistan kun ystäväni sanoi, että joulupöydässämme on vaihtuvuutta kuin varamiespalvelujen palkkalistoilla ja parhaimmillaan olen raahannut mamman riisipuurolle kaksi miestä samaan aikaan.
Siltikään en ole sormusta vasempaani koskaan laittanut.

Vaikka mä olen hullujen kanssa heilastellutkin, niin en koskaan ihan n i i n hullujen.

Oli mulla muuten kerran läheltä piti -tilanne. Kirkkokin jo varattuna. Muttei se suhde kantanut enää niiden viimeisten keväthankien läpi vaan tyssäsi toiseen mieheen ennen elokuuta. Vai naiseen. Vai pulloonko se kaatui? Mene ja muista, mä en enää jaksa.

Ystäväni kertoi kuulleensa, että ihmisellä on keskimääräisesti kolme suurta rakkautta. 

Ensirakkaus on kuulemma se, kenen kanssa leikitään aikuista ja ostetaan yhteinen vedenkeitin toisen opiskelijaboksiin.
Sen kanssa heitellään eriparilautasia ja itketään sateessa, koska kaikissa b-luokan leffoissakin tehdään niin.
Sille vannotaan suurta rakkautta ja suunnitellaan tulevaisuutta. Imetään inhottavia fritsuja poolokauluksen alle ja pelätään, että Mailis-mummi huomaa. Ja poolosta huolimatta Mailis-mumminhan huomaa, ja koko sukua hävettää samaan aikaan kahvipöydässä.

Lopulta jompikumpi pettää toisen parhaan kaverin kanssa tuhkakupilta tuoksuvassa taunuksenriekaleessa, ja sitten erotaan eikä enää koskaan nähdä.

Kuulet tuhat vuotta myöhemmin tyypin kuolleen intin jälkeen haimatulehdukseen tai muuttaneen kannabisfarmille hakemaan omaa Hare Krishnaansa.
Tai sitten se on lukenut itsensä inssiksi, ostanut Kastelli-talon pihaan trampan, ja itse asiassa sinä olit hänen pahin kokemus ever. Niinkin voi käydä.

Toinen suuri rakkaus onkin sitten se, kenen kanssa lisäännytään.
Se kannattaa valita aika vitun tarkkaan, ettei joudu istumaan vuosikausia käräjillä ja vilkuilemaan pururadalla aina puskiin.
Onneksi itse olen edes tässä kohtaa onnistunut. Tosin lapseni isä ei niinkään.
En mä kyllä edes hulluimmillani ole häneen vihaani kohdistanut, mutta muotoillaanko niin, että kestämistä on ollut. Olen järjestänyt kaikenlaista ohjelmaa…

Mulle ei muuten selvinnyt, miksi tästä tokasta rakkaudesta erotaan, mutta uskon että moni käyttää tässä kohtaa sen kasvoimme erillemme -kortin.
Elämä alkaa maistua liikaa makaroonilaatikolta ja korvatulehduskierteeltä ja kuten tiedämme, sellainenhan ei (ainakaan addiktille) sovi.
Pitäisi olla tähtisädetikkuja ja chateaubriandia, tai muuten puhaltaa ne levottomat tuulet mistä se yksi keltatukkainen jätkäkin lauloi.
Siinä ei pää anna paljon muita vaihtoehtoja kuin valjastaa oma yksisarvinen ja ratsastaa auringonlaskuun.
Tai jos on bussikortissa voimaa, niin sekin käy.

Kolmas suuri rakkaus astelee kuulemma eteesi jostain saatanan sateenkaaren päästä sitten kun lapset on isoja ja elämä itsenäistä. Eli Tinderistä. Sen kanssa sä sitten kierrät Kaukasian kuusi kertaa ja suutelet Serenan likaisessa villijoessa, vaikka oot ihan liian vanha moiseen.

(Kerran mä muuten näin kun tällainen pariskunta imi toistensa varpaita uimahallissa. Vastarakastunut ja yli viisikymppinen pariskunta IMI TOISTENSA VARPAITA?!
Näky oli vähintääkin kuvottava. Tekee pahaa ihan kirjoittaakin siitä.
Jouduin puhumaan asiasta annasaariväliviivakoskisellekin, jotta pääsin sen yli).

Tämän rakkauden kanssa menet muka kohti kiikkustuolia, vaikka vihaatkin sen aikuista poikaa ja kirjoitat asiasta usein Kodin Kuvalehden Ihmisten kesken -palstalle.
Nyt kun miehessä itsessään ei ole vikaa, muttia löytyykin hänen eletystä elämästä.

Mummipuolen rooli ei myöskään miellytä, koska miniäpuoli on parempaa pataa miehesi ex-eukon kanssa, jolla muuten on iästään huolimatta vielä rikollisen tiukka hanuri. Ärsyttävä akka. Ärsyttävä poika. Ärsyttävä miniä. Mies kun olisi kerrankin niin ihana…

Pakenet tuskaasi työpaikalle ja koitat suorittaa suorempaa ryhtiä ja kevyempää sydäntä, mutta silti nukahdat stilnoctien avulla iltaisin.
Lopulta jätät miehen ja jälkeesi liudan kysymysmerkkejä ja koitat löytää jonkun, jolla olisi pirtaasi parempi poika ja huonoperseisempi exä. Lataat tinderin. Mitä sen jälkeen tapahtuu, ystäväni ei enää tiennyt.

Näin se kuulemma menee 2000-lukulainen keskiverto rakkauselämänkaari, jos ystäväni sanaan on uskominen.

Mä en mahtunut tässä lajissa keskivertoon mukaan. En tiedä olenko asiasta katkera vai huojentuntut. Mulla homma kun ei ole mennyt ihan noin yksioikoisesti vaan ekoja, tokia ja kolmansia on ollut useampia ja välillä ekasta on tullut vika ja tokasta kaksi kertaa kolmas.
Sellaista matikkaa, mitä pythagorakaan ei osaa enää lausua. Mutta minkäs teet.

Naapurimaamme miljonäärikirjailija Camilla Läckbergkin sanoo olevansa ylpeä avioeroistaan ja pohtii, että ajatus ydinperheestä on kuollut.
Miksen minä, vanha ja persaukinen lammintamma, saa olla siis samaa mieltä? Ja enhän mä edes tiedä, olenko mä tota mieltä. Mutta jos olen, mulla on ainakin Camilla puolellani.

Mutta se on saletti, että jokainen joka on uskaltanut kulkea mun käsi kädessä edes hetken matkaa, on pokaalinsa ansainnut. Ja kaikki on jotain mulle opettanut. Ne karmeimmat kokemukset ehkä eniten.
Olen siis onnellinen epäonnistuneista ihmissuhteista.
Tai ei. Ei mulla ole epäonnistuneita ihmissuhteita.
On vain suhteita, jotka eivät jatkuneet.
Mulla on vino pino viisaita exiä, mutten itse osannut. Ja nyt sitä opetellaan.

Luin muuten muutama vuosi sitten typerän rakkausjorinan netistä, missä sanottiin että The Oikea on lopulta se tyyppi, joka on seissyt siinä vierelläsi kuin varkain jo pitkän matkaa. Se tyyppi, kenet olet tuntenut kakarasta asti ja joka kulkenut samaa polkua kanssasi. Välillä etäämmältä ja toisinaan likemmältä, mutta ollut siinä iäti.
Pitää vaan kuulemma uskaltaa katsoa ympärilleen. (Ja vorsalaisille tiedoksi, sisaruksia ei lasketa!)

Pysähdyin pohtimaan, tajusin ja siinä kohtaa vielä totesin; ei ikinä.

Kunnes aika taas kuljetti meitä lähemmäs toisiamme ja pitkä historiamme heittikin kävelemään samalle puolelle katua. Ja käsi kädessäkin vielä. Niinpä.
Nyt mietin, että se jorina saattoikin olla oikeassa.
Tänään se ainakin on.
Josko joulupöydissä olisi tulevaisuudessa vähemmän ruuhkaa.
Josko mun riisipuurosta olisi metsästetty se viimeinen manteli.
Josko.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.